Japanilaan!

Seuraava on kirjoitettu 26.9.2006

Lähdin sitten vaihto-opiskelemaan Sendai-nimiseen kaupunkiin Japaniin. Matkareittini oli Helsingistä lentokoneella Kööpenhaminaan, jossa vaihdoin Naritan koneeseen. Naritasta piti selviytyä Tokion keskusasemalle, josta ajattelin mennä shinkansenilla, eli luotijunalla perille Sendaihin.

Itselleni jo matka oli sinänsä kokemus, koska en ollut koskaan ennen yksikseni ulkomailla käynyt. Varsinkaan näin pitkällä. Lentokoneessakin olin viimeksi vuonna 1990... Onneksi tuli varattua paljon aikaa kaikkeen ja olin Helsinki-Vantaan lentokentällä reilusti ajoissa. Matkatavaroiden painot menivät vähän yli sallitun mutta kiltit lentovirkalijatytöt katsoivat läpi sormien. Koska kone Tanskassa oli ylibuukattu, minulle tarjottiin lentoa Frankfurtin kautta Tokioon, mutta en moiseen suostunut koska matka-aika olisi noussut vallan mahdottomaksi ja olin jo ilmoittanut saapumisaikani Tohokun yliopiston vaihtoväelle.

Tanskassa oli aikaa vaihtaa Naritan koneeseen noin 2 tuntia, mikä riittikin ihan hyvin, eikä ehtinyt olla edes tylsääkään. Otin kuvia lentokoneista ja luin Helsingistä matkalukemiseksi ostamaani Hyperion -pokkaria. Lentokoneet oli kyllä kehittyneet siitä mitä ne oli silloin kun viimeksi niillä matkusti. Pitkän matkan lennoilla näköjään nykyään pystyy katsoon leffoja ja pelaamaan yms. kaikkee. Ainoastaan nukkuminen oli vaikeaa. Ja hyvä leffavalikoima kun oli paljon sellaista mitä en ollut aiemmin nähnytkään. Tuli katseltua Collateral ja Aidan takana japaniksi dubattuna. Lisäksi tykkäsin kovasti kartasta, joka näytti missä kulloinkin mennään. Tosin se kävi vähän tylsäks kun kartta liikku millin minuutissa ja ainoa merkintä siinä oli "Eastern Siberia". Oli kyllä kiva kun sitten lopulta näky ikkunasta alapuolella Nipponland. Ehkä enemmän siksi, että se tarkoitti lopulta kuitenkin aika rasittavan lentomatkustusvaiheen loppua.

Naritan lentokenttä oli yllättävän helppo kompleksi. Vähän huoletti meneekö passin-, viisumin- ja kaiken maailman tullilappujen tarkistukissa kuinka kauan aikaa, kerkeänkö kolmessa tunnissa Tokion asemalle ja Sendain Shinkanseniin. Yllättävää kyllä homma sujui aika nopeasti ja tunnuimme olevan ainoat matkustajat koko kentällä, joten ei tarvinnut jonottaa missään. Ylipainoisen laukkuni annoin jollekin baggage delivery -firmalle toimitettavaksi suoraan Sendaihin niin ei tarvinnut alkaa raahaamaan sitä pitkin Japania.

Kun kiiruhdin jo Narita Express-junaan joku random-poliisisetä ehti jo pysäyttämään. Ajattelin jo että mitähän lakia ehdin rikkomaan, mutta poliisi halusi vain kaikki passini tiedot ja Japanin osoitteeni. Tarkoitus ei ihan selvinnyt, mutta en alkanut estelemäänkään. Kaveri oli niin ystävällinen että melkein sai käsityksen että tietojenluovuttaminen olisi vapaaehtoista.

Ostin junalipun Narita Express-junaan, joka oli kallis, mutta ei pysähtele joka kylässä välillä, joten se oli minulle sopivampi vaihtoehto. Paniikki iski vasta kun ostotapahtuman lopuksi lipunmyyjä sanoi että juna lähtee sitten kahden minuutin päästä. Piti vähän urheilla, kun ei ollut tietoakaan kuinka kaukaa juna lähtee tai edes mistä se lähtee. Hyppäsin ensimmäiseen näkemääni junaan ja ennen kuin ehdin kysyä ovella olevalta univormuasuiselta tyypiltä olenko oikeassa junassa, ovet menivät jo kiinni ja juna lähti liikkeelle. Onneksi oli kuitenkin oikea juna ja istumapaikkakin löytyi.

Ensimmäinen vilkaisu oikeaan Japaniin junan ikkunasta oli tavallaan yllättävä. Luulin että tunnin junamatkan päässä Tokiosta olisi hieman urbaanimpaa, mutta ainakin radan varren maisemat muistuttivat enemmän maalaiskyliä. Pelloilla vanhat isännät vetivät peltoon vakoa jollain avozetorin japanilaisella vastikkeella.

Tokion keskusasemaa oli etukäteen mainostettu kryptiseksi ja vaikeaksi paikaksi suunnistaa, mutta kyllä paikassa oli niin hyvät englanninkieliset opasteet että sokea kamelikin löytäisi haluamansa. Tosin tämä sokea kameli ei ensin meinannut osata poistua asema-alueelta. Japanissa näyttää nimittäin olevan aika yleinen systeemi, että juna- tai jotain muuta lippua syötetään portin läpi myös asema-alueelta poistuttaessa. Kesti hetken salapoliisityötä, kun selvitin mitä läpyskää ylivilkkaat japanilaiset sinne porttiin tunkee. Onneksi lippu oli vielä tallessa, sillä ehdin jo kerran hukata sen Narita Expressin lattialle.

Shinkanseniin hieman petyin, sillä minulle myytiin paikkalippu kaksikerroksisen vaunun pohjakerroksesta, jossa ikkuna sijoittui asemalaiturilla kävelevien ihmisten kengänpohjien tasolle. Ehkä hyvä paikka ninjashoteille, mutta maisemien katseluun ja vauhdintuntuun erittäin huono. Ikkunasta näkyi koko matkan ajan rataa reunustava betonimuuri ja välillä muutaman korkeamman talon katolla olevat mainokset. Pitää ensi kerralla sanoa erikseen että haluaa ylös istumaan. Tai sitten olla ottamatta paikkalippua lainkaan, mikä ei kai ole lainkaan niin huono vaihtoehto, koska liputtomille on omat vaunut joissa kai ei kukaan tule ainakaan ajamaan pois istumasta. Tosin luultavasti siellä on sitten hirveä ryysis ja joutuu seisomaan koko matkan.
Sendai Stationilla olikin sitten vastassa jo Tohoku Universityn Student Exchange Divisionin väkeä, jotka maksoivat meille junalla tulleille taksit kämpille.

Kaiken kaikkiaan aika onnistunut matka. Pelkäsin vähän eksyväni ja joutuvani seikkailemaan ties missä, mutta lopulta kaikki onnistui melkoisen jouhevasti. Jos laskee kuluneen ajan Helsingin majoituksesta lähdöstä saapumiseen kämpille Sendaihin, niin saa melko tarkasti yhden vuorokauden, eli 24 tunnin verran.