Näkemiin Japani ja te kaikki jotka saitte sinne jäädä

Kirjoitan tätä merkintää jo Suomesta. Edellisessä oli jo lopetuksen elkeitä, mutta lienee kuitenkin paikallaan kirjata pari riviä myös viimeisten päivien tapahtumista Japanissa.

Olin suunnitellut viimeisille kahdelle viikolle ties minkälaista tekemistä ja ohjelmaa, mutta lopulta tein kaikkea muuta tai ihan normaaleja arkirutiineja. Osaltaan siitä syystä, että nuo viimeiset kaksi viikkoa olivat Japanin ja Sendain historian kuumimmat, enkä yksinkertaisesti jaksanut mitään liian spesiaaleja repäisyjä. Missään vaiheessa en kuitenkaan osannut ajatella, että aikaa oli enää päiviä. Kaikenlainen mukava fiilistely jäi oikeastaan tekemättä.

Maininnan arvoisia tapahtumia oli viimeinen nomihoodai, joka sekin meinasi typistyä pienen porukan tapahtumaksi, monen halutessa rantabileisiin. Minua ne eivät jaksaneet kiinnostaa. Yllättäen sateiseksi ennustettu sää sai kuitenkin massat Sendain keskustaan, joten liityimme joukkoon ja kävimme syömäilemässä vielä yakinikua. Paikka oli kaikessa kuumuudessaan vähän ahdistava, ja onneksi pääsimme kohtuullisen nopeasti aitoon ja oikeaan nomihoodaihin. Ilta jatkuikin sitten normaalien proseduurien mukaan. Harmi kyllä, Beatles-baarin John Lennon oli piiloutunut jonnekin jättäen baarinsa tyhjäksi, eikä tullut esiin vaikka kuinka huutelimme. Japanin baareilujen päättäminen tuohon kantapaikaksemme muodostuneeseen mukavan pieneen olohuonebaariin jäi nyt haaveeksi. Ehkäpä sitten ensi kerralla!

Biletysten jälkeen olikin sitten vuorossa ainaiset haasteeni --pakkaus ja loppusiivous. Sunnuntain viimeisten hetkien mennessä kaupoissa ravaamiseen, jäi siivoukselle ja pakkaamiselle aikaa oikeastaan vain seuraava yö ja aamu. Pakkaus ja siivous ovat aina olleet minulle jonkinlaisia koettelemuksia ja niin myös tällä kertaa. Alkuyön mennessä enemmän tai vähemmän irkatessa ja muuten tietokoneen ääressä, loppuajasta tuli kiireydessään varsin hektistä. Kun lisäaikaakaan ei pyytelyistäni huolimatta myönnetty, olin vielä tarkastajan tullessa kontallaan pöydän alla puhdistamassa viimeisiä likoja.

Tarkastus meni kuitenkin kohtalaisen hyvin. Tuuriakin oli mukana, sillä joku oli laittanut kenkäboksiini yhden parin varsin kollektiivisessa käytössä olleista talon tohveleista. Tarkastaja oletti niiden olevan juuri minun parini ja en joutunut sentään korvaamaan hukattuja tohveleita. Sen sijaan jouduin korvaamaan homeisen futonin ja mädän lattian, sekä koodilukon suojaläpän, jonka hinnaksi tuli uskomattomat 30 euroa. Joka tapauksessa takuuvuokrasta sain takaisin 2100 jeniä, eli jäin jollain kierommalla ajatuskaavalla voiton puolelle.

Huoneeni sinetöitiin tarkastuksen jälkeen jo kello 13, mutta sain onneksi pitää vielä solun avainkorttia sen aikaa, että voisin ottaa pikaisen suihkun. Suihkun jälkeen kävin kuitenkin vielä kaljoittelemassa Mikon kanssa ja viemässä vielä viimeisen romuläjän uudelle ja vähän vanhemmalle sukupolvelle. Toimiston tytöt olivat vähän nyrpeinä, kun vihdoin check-outtasin nätissä nousuhumalassa iltakuuden aikaan. Olivat selvästi odottaneet minua jo muutama tunti aiemmin. Toinen toivotti kuitenkin hyvät loppuelämät.

Vuorokausi myöhemmin yövyin vielä viimeisen yöni Tokiossa oikeassa hotellissa. Alkuperäinen suunnitelma oli seikkailla yö kaupungilla ja väsymyksen iskiessä lepäillä nettikahviloissa. Giganttinen laukkuni ei kuitenkaan mahtunut aseman lockereihin, eikä seikkailu painolastin kanssa kiinnostanut, joten katsoin paremmaksi etsiä vielä hotellimajoitusta.

Narita olikin sitten jo tuttu paikka. Saavuinhan juuri samaan paikkaan vuosi aiemmin. Alpha ja Omega ja häntäänsä syövä käärme eivät tulleet kuitenkaan mieleen. Hassusti kenttä oli vain vähän kiireisempi kuin vuosi aiemmin, jolloin se oli miltei täysin autio. Nytkään ei tarvinnut pahemmin jonotella mihinkään. Viimeiseksi ateriaksi Japanissa jäi lentokentän Bar Cafén melko persoonaton morning set ja olut.

Lentokoneen irrotessa kentästä minun seikkailuni Japanissa olivat ohi, mutta kuka tietää, ehkäpä tuo tarina jatkuu vielä joskus jossain. Odotan innolla.

Näkemiin Japani ja kaikki te, jotka sinne saitte jäädä!

Lukuvuoden päätös

Keskiviikkona seurasi sitten vaihto-ohjelmamme viralliset päättäjäiset. Koska pyöräni oli jäänyt edelliseltä Tanabatan juhlimisreissulta Kawauchille parkkiin, saavuin tilaisuuteen tyylikkäästi taksilla. Koska olin ajoissa join vielä tölkillisen Evangelion-kahvia ennen tilaisuuden alkua. Mikä sen vaikutus olisikaan, jäi arvoitukseksi.

Aluksi kirjoittelimme palautelomakkeita, jonka jälkeen pari professoria juhlisti tilaisuutta puhein ja jakoi todistukset. Tylsän osuuden jälkeen oli vuorossa vielä ruokien suhteen melko kattava juhlaosuus. Herkut katosivat nopeasti parempiin suihin. Japanilaiseen tapaan tilaisuudessa oli vielä pari turhaa puhetta, ja sen jälkeen oli myös meidän vaihtarien vuoro pitää puheenvuoro. Aiheet vaihtelivat peruskaavan kiitospuheista kännireissulla hukatun kengän tiedustelemiseen. Itse mainostin Suomen metsiä, pimeyttä ja kylmyyttä ja tarjouduin opastamaan parhaille paikoille niiden kokemiseen.

Olin sen verran väsynyt Tanabatan juhlimisesta ja Tokion reissusta, etten oikein osannut olla edes haikealla päällä. Kuitenkin juttelin monen ihmisen kanssa viimeistä kertaa. Vähän hassusti tuli jätettyä hyvästejä niille ihmisille, joita vielä tapaisin kuitenkin ja päinvastoin.

Loppuillasta pidimme vielä nomihoodait siihen alkuaikojen tyyliin. Ikävänä puolena Tora no ana oli ottanut opikseen, eikä tarjoillut seurueellemme olutta kannuittain. Pettymys! No se tiesi vain lisää ravia paikan tarjoilijoille. Matka jatkui vielä toiseen hodaihin ja sen jälkeen jouduin vahingossa Carstenin ja Stanin kanssa vielä johonkin pieneen pystybaariin.

Näillä sanoilla myös tämä blogi toivottaa vaihtaritovereille heippa!

Akihabara(true)^2/HotAir/まごころを、君に

Mikon veljet olivat käymässä Sendaissa ja Tanabatan jälkeen heille piti myös esitellä Japanin paras lahja suomalaiselle, eli nomihoodai. Pahaksi onneksi suurin osa porukasta bailasi jo ensimmäisen kierroksen jälkeen, osa ihan syystä, osa laiskuuttaan. Joka tapauksessa moinen toiminta antoi varsin väärän kuvan vaihtariarjen iloista Japanissa, joten katsoin asiakseni houkutella vieraat vielä toiselle kierrokselle paikalliseen juopotteluliikkeeseen.

Aamuviiteen vierähtänyt kotiintuloaika tarkoittaa useimmiten hyvän pituista iltaa, mutta mukavuus katoaa kummasti, kun pitäisi keretä seitsemältä asemalta kohti Tokiotalähtevään bussiin. Olimme aiemmin tutorini Ishiin kanssa sopineet, että hän näyttäisi minulle vielä "todellisen Akihabaran" ennen paluutani takaisin Suomeen. Päätin jättää yöunetkokonaan väliin, sillä pelkäsin, että tunnin nokosista aiheutuisonenman tunnin uni ja reissun peruuntuminen.

Ishiin monista hoputtavista soitoista huolimatta onnistuin kuin onnistuinkin olemaan ajoissa paikalla. Olimme valinneet kulkuvälineeksi bussin. Ensinnäkin siitä syystä, että se on huomattavasti shinkansenia halvempi. Toiseksi se on silti melko nopea noin viiden tunnin matka-ajallaan. Japanissa bussiin ei voi vain kävellä ja ostaa lippua, sillä käsittääkseni kaikkien oli täytynyt ostaa ja maksaa liput ennakkoon. Kuskilla oli nimilista, josta hän sitten näytti paikat jokaiselle. Bussi olikin sitten ihan täynnä, mutta ilmastoinnin ansiosta ei ollut edes kuuma. Yllättäen edes matkalla olleet pari pienempää lasta eivät häiriköineet olemassaolollaan. Ainoa miinus tuli siitä, että bussista puuttui wc. Itse en kyllä pahanhajuista bussinvessaa käytä edes Suomessa, mutta nomihoodain jälkeen krapulaa odotellessa sen olemassaoloa puolustuksen viimeisenä lukkona olisi katsonut hyvällä. Onneksi taukoja oli pidettiin tarpeisiini nähden riittävästi, kokonaista kaksi kappaletta.

Alkumatka meni joutuisasti Nintendo DS:n Mario Kartin, tuon matkailijan ykköskaverin, parissa. Olin oppinut viime kerrasta ja pistin Ishiille hyvin kampoihin, mutta ainainen räpeltäminen parilla äkkikuolemaradalla koitui lopulta tappioksi. Loppumatkasta kisaan liittyi myös Nukkumatti, joka antoi voimia tulevaa varten.

Saapuessamme Tokioon oli helvetillisen kuumaa ja kosteaa. Sitä päiviteltyämme suuntasimme kuitenkin Shinjukun asemalta Akihabaraan. Tietoiskuna voinee mainita, että Akihabara on se kuuluisa Tokion elektroniikkaan keskittynyt kaupunginosa. Nykyisin isommat elektroniikkaliikkeet ovat pikkuhiljaa siirtyneet muualle ja Akihabaran painopiste on entistä enemmän siirtynyt otaku-kulttuurin vaalimiseen. Olin käynyt Akihabarassa tietysti aiemminkin, mutta kulkenut lähinnä vain pääkadut ja isoimmat kaupat läpi. Nyt suunnitelmamme oli täysin päinvastainen; tarkoituksena oli kulkea nimenomaan sivukujat ja pienien kauppojen paras aateli.

Ensimmäiseksi oli edessä tuttu ongelma. Nimittäin rahannosto Akihabarassa. En koskaan jaksa uskoa, ettei Akihabaran Electric Townissa ole postitoimistoa pankkiautomaatilla ja sitä tuli taas etsittyä --turhaan. Eli laittakaahan vinkkiä kommentteihin jos sellaisen löydätte. Joka tapauksessa piti taas käydä joen toisella puolella patikoimassa rahan perässä. Reippailu ei innostanut lainkaan, sillä pikkukrapula, helevetillinen kuumuus ja sietämätön kosteus oli yhdistelmä, joka pakotti päätä ihan tarpeeksi ilman ylimääräisiä retkeilyjäkin.

Heti rahaa saatuamme olikin jo sopiva aika taukoilla ja lounastaa. Liukuhihnasushibaari olikin mukavan kevyt ja raikas lounaspaikka kuumana päivänä, mutta jostain käsittämättömästä syystä paikka tarjoili vain kiehuvaa vettä teen valmistusta varten. Kylmemmän version saamisen olisi luullut olevan itsestäänselvyys, mutta yhdenkin mukillisen hakeminen tarjoilijalle tuntui olevan sellaisen työn takana, ettei viitsinyt pyytää toista.

Raakojen kalojen siirryttyä uiskentelemaan vatsalaukkuun lähdimme seikkailemaan Akihabaran Electric towniin. Tällä kertaa jätimme itseään massivisuudellaan turisteille tyrkyttävän Yodobashi Akiban tylysti huomiotta ja sen sijaa Ishii opasti mut jonkun kaupan yläkerrassa sijaitsevaan figuurikauppaan. Figuureissa löytyi, mutta kaikki hienot olivat hinnaltaan hivenen liian suolaisia

Kiertelimme muutamissa pienemmissä elektroniikkakaupoissa etsien muistitikkuja ja kiintolevyjä, tehden samalla hienoista hintavertailua. Lisäksi kävimme muutamassa muussakin figukaupassa, mistä emme kuitenkaan ostaneet mitään. Maininnan ansaitsee on uudehko modernisuudessaan Akihabaran tyyliä rikkova Akiba Ichi -niminen rakennus, josta löytyy Tokyo Anime Center. Paikka on kuitenkin enemmän virallinen kuin underground, joten mitään pornoa tai pikkutuhmaa sieltä ei löydä.

Reissun ehkä mielenkiintoisin anti olivat kuitenkin Meidokissat, eli Maid Cafét, eli vapaasti suomeen suomentaen vaikkapa sisäkkökahvilat. Tietämättömille valistettakoon, että Maid Caféssa kahvilan söpöt tarjoilijatytöt ovat sonnustautuneet ranskalaisen sisäkön pukuun, mistä nimi. Asiakkaille maidit lirkuttelevat ja puhuvat nöyrimmillä fraaseilla, kutsuen heitä herraksi ja isännäksi. Ideana on, että asiakas tulee kahvilaan vähän kuin kotiinsa, jossa palvekualttiit sisäköt ovat valmiina palvelemaan isäntäänsä. Akihabarassa maid-kahviloita riittää joka kortteliin kolme ja sattuneesta syystä oli tämäkin Japanin ihme laitettava testiin.

Testasimme ensin @home -nimisen paikan, joka sijaitsi erään rihkamakaupan yläkerrassa. Paikka oli kovin suosittu, sillä vaikka oli maanantai-iltapäivä, jouduimme jonottamaan liki tunnin. Pelottaa ajatellakin minkalainen tungos paikassa on viikonloppuisin tai jonkun eventin aikana. Odottaville ei juuri ohjelmaa tarjottu, mutta maid-keittiön lipaston alalaatikko oli sentään suunnattu odottavien penkkiä päin.

Lopulta Matias-sama ohjattiin pöytään ja sisäköt nöyristelivät tilauksemme, joka oli jotain vihreää ja hyvänmakuista. Lopuksi palvelijattaremme kysyi vielä minkä väriset pillit haluamme. Pyysin kohteliaasti oranssin.

Maid Cafét on mielletty perinteisesti elämästä syrjäytyneiden nuorten miesten kantapaikoiksi
ja tälläisinä ne monesti esitetään mediassa. Niin totta kuin se varmasti onkin, olin hyvin yllättynyt @homen asiakaskunnasta. Hikisimpien otakujen massat loistivat poissaolollaan ja paikalla oli hyvin paljon kauniimman sukupuolen edustajia, jopa ihan kauniita edustajia. Lisämausteena oli pari länkkäriporukkaa ja jopa pareja.

Ennakkoluuloni karisivat entisestään, kun kävimme toisessa maid caféssa hieman syrjäisemmällä kujalla. Sisäänkäynti yläkerroksessa sijaitsevaan kahvilaan oli animehahmo-kolikkoautomaattikaupassa, mutta hissin ovien takaa paljastunut kahvila oli kaikkea muuta kuin animeolmien kantapaikka. Paikka oli sisustuksessaan elegantti ja tyylikäs. Asiakkaita ei ollut paljon, mutta hekin olivat pukumies, pukunainen ja pari rennommin pukeutuntta tyyppiä. Ei siis hikisiä otakuja! Ainoastaan henkilökunnan asusteet ja normaalia syvemmät kumarrukset muistuttivat paikan kuuluvan maid-kahviloiden joukkoon.

Sisäkkökahviloita on siis turha tuomita ennakkoluulojen perusteella, vaan jokaiselle tuntuu löytyvän jotakin kunkin maun mukaan. Suosittelen siis ehdottomasti kaikkia Japanin reissaajia kokeilemaan! Pitää kuitenkin todeta, että jos ei nöyristelevistä maideista pahemmin kiihotu, ei kokemus juuri ole normaalia kahvilaa kummempi. Mutta eivät maidit tuntuneet hintoihinsa liiemmälti palvelulisää punkevan, joten ei kokeilemalla ei edes häviä.

Loppuajan seikkailimme etsien uudestaan niitä kauppoja, mistä sai halvimmat kiintolevyt ja muistikortit. Omiyageksi ostelin automaatista kolme purkkia odenkania, eli odenia säilykepurkissa. Ishii kertoi sen olevan jonkinlainen Akihabaran erikoisuus, tosin olen sittemmin nähnyt sitä myynnissä myös Sendaissa. Evääksi paluumatkalle ostimme jostain kuuluisasta lihakaupasta voileipää, joka oli vähän leipää melkoisella määrällä lihaa. Miehekäs välipala sai jopa minut kaipaamaan vähän salaattia tai tomaattisiivua lisukkeeksi.

Asemalla tapasin vielä sattumalta pari suomalaista tuttua Sendai-Wellbeing Centerin juhannusjuhlista. Olivat juuri palaamassa Suomeen. Toivottelin hauskat matkat ja lähdin itse vielä kahdeksi viikoksi Sendaihin.

Tanabata

Sendain vuoden kovimpia juhlia on elokuun alkuun sijoittuva Tanabata, jota katsomaan tulee ihmisiä läheltä ja jopa kaukaa. Idea on koristella kaupunki mustekalaa muistuttavilla härveleillä, jonkun ikiaikaisen prinssi- ja prinsessatarinan muistoksi. Tarinan yksityiskohtia en nyt tässä kuitenkaan muista. Peruskehys tuskin eroaa muistakaan tarinoista ja lopussa kaikki saavat toisensa tai ei. Joka tapauksessa juhliminen aloitettiin tavalliseen tyyliin sunnuntaina kun, vietettiin maanantaina käynnistyvän festivaalin aattoa.

Aaton kohokohta oli ilotulitus, jota itsekin lähdin seuraamaan vaihtari- ja japanilaisporukan mukaan. Ilma oli kuumankostea kuin saunassa ja pyöräily ihmismassassa vaikeahkoa. Ennustaen kovat ruuhkat lähempänä jätin pyörän koulun parkkipaikalle ja kävelin sieltä massojen mukana. Olinkin siis trendikkäästi myöhässä. Koko kaupunki tuntui olevan metsästämässä parhaita paikkoja tulituksen katselemiselle ja meiltä menikin tovi hyvän paikan etsimiseen. Olisi pitänyt vain käyttää siihen hiukan parempi tovi, sillä ensiksi löytämässämme paikassa vartiotornin kupeessa oli jättiräjähdysten edessä oli puita, metsää ja kivimuuri. Onneksi joku tajusi scouttia paremman paikan linnoituksen nurkan takaa.

Itse tulitus oli hienoa katseltavaa. Suomen periferiassa ei moiseen rahat riitä kunnilla, eikä yksityisillä ja Helsingissä ilotulituksen SM-kisoissakin pommitus on huhujen mukaan melko lyhyt. Sendaissa pauketta ja räimettä riitti puoleksitoista tunniksi mitään suurempia taukoja pitämättä. Parhaita olivat tietenkin kohdat, kun ammusta lauottiin taivaalle niin paljon yhtaikaa kuin mahdollista. Ensimmäistä kertaa pauke oli sitä luokkaa, että se toi oman lisänsä tulituksen hienouteen. Kuvailinkin innossa taivaanpaloa jälkipolvien katseltavaksi, mutta kameran muistikortti täyttyi 20 sekuntia ennen Grande Finalen loppuhuipennusta. Eli se siitä! :(

Tulituksen loputtua japanilaisten loputtomat massat painoivat keskustaan, jonne eri kauppamiehet olivat pystyttäneet pieniä kojuja myyden mitä ikinä keksivätkään ruoasta ja juomasta lasersapeleihin. Kännykkäverkot olivat tukossa ja meillä oli pieniä vaikeuksia löytää kellaribunkkeriin ilotulitukselta suojautunut ravitsemusliike, jonne osa seurueesta oli siirtynyt jo aiemmin.

Sieg Zeon!

Yksi hyvin iloinen asia Japanissa on pienten teemabaarien elossapysyminen. Teemabaareilla tarkoitan nyt baaria, jossa usein baarin omistaja on tehnyt jostain harrastuksestaan baarin, yleensä samanhenkisille ihmisille. Tämä näkyy sitten drinkkilistalla, sisustuksessa, musiikissa ja yleisessä olemuksessa.

Suomessahan tälläiset viritykset eivät juuri pärjää. Liian kapeakaistainen teema ei miellytä massoja, jolloin baarista tulee pieni. Ja Suomessa pienet ei pärjää kuin oluen hinnala. Jos silläkään. Suomen baareissa näkeekin ainoastaan vähän laajempia kokonaisuuksia: välimerellistä, 70-lukua, Rokkia ja Poppia. Mielenkiinnolla odotan Rovaniemen Lordi's Rocktaurantin kohtaloa, jonka pelkään olevan synkeä. Toivottavasti Lordi-manian viimeiset höyryt kannattelevat ravintolaa vielä kuukauden verran, että itsekin pääsisin kyseisen paikan testaamaan.

Japanissa olen käynyt ainakin Beatlesille ja Elvikselle omistetuissa ravitsemusliikkeissä. Varsinkin Sendain Kokubunchoossa sijaitseva olohuoneen kokoinen Beatles Bar on saanut meidän suomalaisten keskuudessa jonkinlaisen kantapaikan aseman, minne olemma hyvin usein menneet istumaan, jos kuntoa on nomihoodain jälkeen riittänyt.

Tällä kertaa kerron kuitenkin uusimmasta kokemuksestani teemabaarien saralla. Tukevan thai-aterian jälkeen löysin itseni ja istumasta Gundam-baarista. Gundam on 80-luvun alussa syntynyt animaatio taistelevista jättiroboteista, joka sittemmin on saanut jatkoa miltei kolmenkymmenen tv-sarja- ja elokuvanimikkeen verran. Tähän voidaan lisätä kai kirjat, sarjakuvat, videopelit ja ties mitkä. Jokaisen lelukaupan peräseinän täyttävät kattoon asti ylettyvät pinot Gundam-robottien pienoismalleista. Täytyy siis kaikkien seikkojen perusteella todeta, että Japanissa Gundam on isompi juttu kuin Evangelion. Mikä ei sinänsä ole asia, josta pitäisi olla surullinen.

Joka tapauksessa Sendaissa joku on nähnyt sen verran vaivaa, että perustanut baarin näille avaruuden taisteluroboteille. Olin kuullut paikan olemassaolosta ja luulin, että se olisi samantyylinen paikka kuin useat muut teemabaarit; pieni, ahdas, synkkä, pimeä, seinät täynnä Gundam-figuureja ja julisteita. Baaritiskin takana olisi baarin keski-ikäinen omistaja nuhjuisessa Gundam-T-paidassa.

Olin kuitenkin ennakkoluuloileni niin väärässä. Myönnettäköön, että paikan sisäänkäynti roskineen ja kaasupulloineen oli vähän nuhjuinen, mutta sisältä paikka oli yllättävän tyylikäs. Figuureita ei ollut liikaa ja ne olivat hienosti vitriineissään. Seinällä olevat julisteet olivat kehyksissä ja niiden väliin oli jätetty tilaa. Ainoastaan vessa henki sitä gundameille elämänsä antamisen synkempää puolta. Sisutukselle miinusta tulee kyllä moneen suuntaan osoittavista valoista ja heijastavista pinnoista. Mun kamerassa ei nimittäin riittäneet tehot kunnon kuville, vaan kaikki valottuivat vähän miten sattuu päin persettä.

Hienointa oli kuitenkin se, että baareja ei ole vain yhtä, vaan kaksi. Olin Gundamin pahisten , Zionin ruhtinaskunnan, baarissa. Naapurikorttelista olisi löytynyt sisarbaari, Earth Federationin päämaja. Ensikertalaisena sainkin Zeonin jäsenkortin ja useammat vieraulut baariin nostavat kovan juomasiepon arvoa ja sillä ansaitsee kai alennuksia ja muita etuja. Ainakin kortin väri vaihtuu aina villimpään. Jos haluaa vierailla vihollisen puolella, voi pyytää erityisen vakoojakortin, jolla sitten voi tehdä jotain hassua Earth Federationin baarissa. Kunnioitettavan hienosti paikan teemalle omistettu plussakorttisysteemi! Respekt! Sieg Zeon! Mitä nyt ikinä sanovatkaan.

Pääosassa käynnillämme olivat kuitenkin erinäisten gundamien ja sen sellaisten mukaan nimetyt drinkit. Kaikki listalta löytyvät ruoat ja juomat olivat saaneet uuden nimen. Gundamia tuntevat lienevät voivat arvailla drinkkien sisältöä nimien perusteella, mutta meille tietämättömille oli drinkkien oikeat nimet painettu sivuun. Itse kuitenkin join sotasalaisuuksien listalta, eikä turvaluokitukseni riittänyt drinkkien ainesten tietämiseen. Maistuivat kuitenkin yllättävän hyviltä. Zabin sisarustenkin olisi ehdottomasti kannattanut perustaa baari natsivaltakunnan sijasta.

Itse en ole yhtäkään jaksoa Gundam-sarjoja nähnyt, mutta taistelevat robotit ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Aionkin Suomessa etsiä Gundam-sarjat jostain käsiini ja uhrata arvokasta laatuaikaani niiden parissa. Eihän kukaan voi omistaa kahden baarin systeemiä täysin paskalle sarjalle, eihän?

Matias suosittelee:

Marasai
Oldtype
Jetstream Attack
Black Tri-Stars