Akihabara(true)^2/HotAir/まごころを、君に

Mikon veljet olivat käymässä Sendaissa ja Tanabatan jälkeen heille piti myös esitellä Japanin paras lahja suomalaiselle, eli nomihoodai. Pahaksi onneksi suurin osa porukasta bailasi jo ensimmäisen kierroksen jälkeen, osa ihan syystä, osa laiskuuttaan. Joka tapauksessa moinen toiminta antoi varsin väärän kuvan vaihtariarjen iloista Japanissa, joten katsoin asiakseni houkutella vieraat vielä toiselle kierrokselle paikalliseen juopotteluliikkeeseen.

Aamuviiteen vierähtänyt kotiintuloaika tarkoittaa useimmiten hyvän pituista iltaa, mutta mukavuus katoaa kummasti, kun pitäisi keretä seitsemältä asemalta kohti Tokiotalähtevään bussiin. Olimme aiemmin tutorini Ishiin kanssa sopineet, että hän näyttäisi minulle vielä "todellisen Akihabaran" ennen paluutani takaisin Suomeen. Päätin jättää yöunetkokonaan väliin, sillä pelkäsin, että tunnin nokosista aiheutuisonenman tunnin uni ja reissun peruuntuminen.

Ishiin monista hoputtavista soitoista huolimatta onnistuin kuin onnistuinkin olemaan ajoissa paikalla. Olimme valinneet kulkuvälineeksi bussin. Ensinnäkin siitä syystä, että se on huomattavasti shinkansenia halvempi. Toiseksi se on silti melko nopea noin viiden tunnin matka-ajallaan. Japanissa bussiin ei voi vain kävellä ja ostaa lippua, sillä käsittääkseni kaikkien oli täytynyt ostaa ja maksaa liput ennakkoon. Kuskilla oli nimilista, josta hän sitten näytti paikat jokaiselle. Bussi olikin sitten ihan täynnä, mutta ilmastoinnin ansiosta ei ollut edes kuuma. Yllättäen edes matkalla olleet pari pienempää lasta eivät häiriköineet olemassaolollaan. Ainoa miinus tuli siitä, että bussista puuttui wc. Itse en kyllä pahanhajuista bussinvessaa käytä edes Suomessa, mutta nomihoodain jälkeen krapulaa odotellessa sen olemassaoloa puolustuksen viimeisenä lukkona olisi katsonut hyvällä. Onneksi taukoja oli pidettiin tarpeisiini nähden riittävästi, kokonaista kaksi kappaletta.

Alkumatka meni joutuisasti Nintendo DS:n Mario Kartin, tuon matkailijan ykköskaverin, parissa. Olin oppinut viime kerrasta ja pistin Ishiille hyvin kampoihin, mutta ainainen räpeltäminen parilla äkkikuolemaradalla koitui lopulta tappioksi. Loppumatkasta kisaan liittyi myös Nukkumatti, joka antoi voimia tulevaa varten.

Saapuessamme Tokioon oli helvetillisen kuumaa ja kosteaa. Sitä päiviteltyämme suuntasimme kuitenkin Shinjukun asemalta Akihabaraan. Tietoiskuna voinee mainita, että Akihabara on se kuuluisa Tokion elektroniikkaan keskittynyt kaupunginosa. Nykyisin isommat elektroniikkaliikkeet ovat pikkuhiljaa siirtyneet muualle ja Akihabaran painopiste on entistä enemmän siirtynyt otaku-kulttuurin vaalimiseen. Olin käynyt Akihabarassa tietysti aiemminkin, mutta kulkenut lähinnä vain pääkadut ja isoimmat kaupat läpi. Nyt suunnitelmamme oli täysin päinvastainen; tarkoituksena oli kulkea nimenomaan sivukujat ja pienien kauppojen paras aateli.

Ensimmäiseksi oli edessä tuttu ongelma. Nimittäin rahannosto Akihabarassa. En koskaan jaksa uskoa, ettei Akihabaran Electric Townissa ole postitoimistoa pankkiautomaatilla ja sitä tuli taas etsittyä --turhaan. Eli laittakaahan vinkkiä kommentteihin jos sellaisen löydätte. Joka tapauksessa piti taas käydä joen toisella puolella patikoimassa rahan perässä. Reippailu ei innostanut lainkaan, sillä pikkukrapula, helevetillinen kuumuus ja sietämätön kosteus oli yhdistelmä, joka pakotti päätä ihan tarpeeksi ilman ylimääräisiä retkeilyjäkin.

Heti rahaa saatuamme olikin jo sopiva aika taukoilla ja lounastaa. Liukuhihnasushibaari olikin mukavan kevyt ja raikas lounaspaikka kuumana päivänä, mutta jostain käsittämättömästä syystä paikka tarjoili vain kiehuvaa vettä teen valmistusta varten. Kylmemmän version saamisen olisi luullut olevan itsestäänselvyys, mutta yhdenkin mukillisen hakeminen tarjoilijalle tuntui olevan sellaisen työn takana, ettei viitsinyt pyytää toista.

Raakojen kalojen siirryttyä uiskentelemaan vatsalaukkuun lähdimme seikkailemaan Akihabaran Electric towniin. Tällä kertaa jätimme itseään massivisuudellaan turisteille tyrkyttävän Yodobashi Akiban tylysti huomiotta ja sen sijaa Ishii opasti mut jonkun kaupan yläkerrassa sijaitsevaan figuurikauppaan. Figuureissa löytyi, mutta kaikki hienot olivat hinnaltaan hivenen liian suolaisia

Kiertelimme muutamissa pienemmissä elektroniikkakaupoissa etsien muistitikkuja ja kiintolevyjä, tehden samalla hienoista hintavertailua. Lisäksi kävimme muutamassa muussakin figukaupassa, mistä emme kuitenkaan ostaneet mitään. Maininnan ansaitsee on uudehko modernisuudessaan Akihabaran tyyliä rikkova Akiba Ichi -niminen rakennus, josta löytyy Tokyo Anime Center. Paikka on kuitenkin enemmän virallinen kuin underground, joten mitään pornoa tai pikkutuhmaa sieltä ei löydä.

Reissun ehkä mielenkiintoisin anti olivat kuitenkin Meidokissat, eli Maid Cafét, eli vapaasti suomeen suomentaen vaikkapa sisäkkökahvilat. Tietämättömille valistettakoon, että Maid Caféssa kahvilan söpöt tarjoilijatytöt ovat sonnustautuneet ranskalaisen sisäkön pukuun, mistä nimi. Asiakkaille maidit lirkuttelevat ja puhuvat nöyrimmillä fraaseilla, kutsuen heitä herraksi ja isännäksi. Ideana on, että asiakas tulee kahvilaan vähän kuin kotiinsa, jossa palvekualttiit sisäköt ovat valmiina palvelemaan isäntäänsä. Akihabarassa maid-kahviloita riittää joka kortteliin kolme ja sattuneesta syystä oli tämäkin Japanin ihme laitettava testiin.

Testasimme ensin @home -nimisen paikan, joka sijaitsi erään rihkamakaupan yläkerrassa. Paikka oli kovin suosittu, sillä vaikka oli maanantai-iltapäivä, jouduimme jonottamaan liki tunnin. Pelottaa ajatellakin minkalainen tungos paikassa on viikonloppuisin tai jonkun eventin aikana. Odottaville ei juuri ohjelmaa tarjottu, mutta maid-keittiön lipaston alalaatikko oli sentään suunnattu odottavien penkkiä päin.

Lopulta Matias-sama ohjattiin pöytään ja sisäköt nöyristelivät tilauksemme, joka oli jotain vihreää ja hyvänmakuista. Lopuksi palvelijattaremme kysyi vielä minkä väriset pillit haluamme. Pyysin kohteliaasti oranssin.

Maid Cafét on mielletty perinteisesti elämästä syrjäytyneiden nuorten miesten kantapaikoiksi
ja tälläisinä ne monesti esitetään mediassa. Niin totta kuin se varmasti onkin, olin hyvin yllättynyt @homen asiakaskunnasta. Hikisimpien otakujen massat loistivat poissaolollaan ja paikalla oli hyvin paljon kauniimman sukupuolen edustajia, jopa ihan kauniita edustajia. Lisämausteena oli pari länkkäriporukkaa ja jopa pareja.

Ennakkoluuloni karisivat entisestään, kun kävimme toisessa maid caféssa hieman syrjäisemmällä kujalla. Sisäänkäynti yläkerroksessa sijaitsevaan kahvilaan oli animehahmo-kolikkoautomaattikaupassa, mutta hissin ovien takaa paljastunut kahvila oli kaikkea muuta kuin animeolmien kantapaikka. Paikka oli sisustuksessaan elegantti ja tyylikäs. Asiakkaita ei ollut paljon, mutta hekin olivat pukumies, pukunainen ja pari rennommin pukeutuntta tyyppiä. Ei siis hikisiä otakuja! Ainoastaan henkilökunnan asusteet ja normaalia syvemmät kumarrukset muistuttivat paikan kuuluvan maid-kahviloiden joukkoon.

Sisäkkökahviloita on siis turha tuomita ennakkoluulojen perusteella, vaan jokaiselle tuntuu löytyvän jotakin kunkin maun mukaan. Suosittelen siis ehdottomasti kaikkia Japanin reissaajia kokeilemaan! Pitää kuitenkin todeta, että jos ei nöyristelevistä maideista pahemmin kiihotu, ei kokemus juuri ole normaalia kahvilaa kummempi. Mutta eivät maidit tuntuneet hintoihinsa liiemmälti palvelulisää punkevan, joten ei kokeilemalla ei edes häviä.

Loppuajan seikkailimme etsien uudestaan niitä kauppoja, mistä sai halvimmat kiintolevyt ja muistikortit. Omiyageksi ostelin automaatista kolme purkkia odenkania, eli odenia säilykepurkissa. Ishii kertoi sen olevan jonkinlainen Akihabaran erikoisuus, tosin olen sittemmin nähnyt sitä myynnissä myös Sendaissa. Evääksi paluumatkalle ostimme jostain kuuluisasta lihakaupasta voileipää, joka oli vähän leipää melkoisella määrällä lihaa. Miehekäs välipala sai jopa minut kaipaamaan vähän salaattia tai tomaattisiivua lisukkeeksi.

Asemalla tapasin vielä sattumalta pari suomalaista tuttua Sendai-Wellbeing Centerin juhannusjuhlista. Olivat juuri palaamassa Suomeen. Toivottelin hauskat matkat ja lähdin itse vielä kahdeksi viikoksi Sendaihin.