Sakea ja juoksukisat

Tiistaina oli Engineering-tiedekunnan vaihto-oppilaiden tervetulopippalot. Idea oli se, että siellä ois kaikki vaihtarit omien tuutoriensa kanssa. Kuitenkin paikalle oli saapunut aika vähän porukkaa ja uskonkin, että se oli huonohkon tiedotuksen syy. Mulle kerrottiin vasta edellisenä päivänä, ja sekin tieto tuli tekstiviestillä mun tuutorilta illalla kun olin menossa nukkumaan. Päivällä sitten kyselin muilta, että onko ne menossa sinne niin vain yksi tiesi koko pippaloista. Muutenkin sain tietää, että se mun tuutori on ihan oikea tuutori, eikä vaan random-tyyppi mun vierestä joka on käsketty auttaan mua jos mulla on ongelmia labissa. Nyt voin vaivata sitä puhtain sydämin pienimmilläkin ongelmilla...

Kuitenkin kaava oli se perinteinen, eli ilmaista ruokaa ja sitten piti esitellä tällä kertaa omaa maataan sillä tavalla, että piti kertoa ne jutut tutorille joka sitten kertoi ne muille. Suomesta on kyllä aika hankala keksiä sellaisia kuuluisia juttuja. Nokia ja Mika Häkkinen tuntuivat olevan tuttuja kuitenkin. Nyt kun myöhemmin miettii, niin olisi kannattanut sanoa Muumit ja Xylitol. Ne on kuitenkin ehkä näkyvimmät suomalaiset Japanin arjessa. Esittelyjen jälkeen moni niistä Engineeringien vaihto-ihmisistä tuli jutteleen ja sanoivat käyneensä Oulussa. Harmitti vähän kun en tiennyt ketään niiden mainitsemista proffista. Mutta kuinka olisinkaan voinut tietää: Kaikki oli jotain teekkarien proffia. Muutenkin oon melkein aina failannu noi "Tiedätkö Suomesta sen ja sen..." -jutut. Ois pitäny ehkä opiskella Suomen asioita ennen tänne tuloa niin ois riittäny juttua.

Keskiviikkona oli sitten taas field trip. Tällä kertaa kohteena oli Japanin maaseudut ja sake-panimo. Mentiin taas bussilla vähän eri suuntaan ja tajusin taas vähän enemmän, kuinka paljon tätäkin kaupunkia riittää, kun menee vähän kauemmas keskustasta. Lähiöt näytti muutenkin aika jees-paikoilta. Oli paljon enemmän tilaa ja jopa pyörätiet. Maisematkin oli ihan hyvät, ainakin näin syysruskalla. Ajattelin, että menen joku päivä katselemaan paikkoja uudestaan pyörällä. Pitää vaan ensin ottaa selvää, että missä päin me käytiin, se kun ei bussin ikkunasta selvinnyt.

Jatkettiin sitten lähiöistä "maaseudulle", mikä oli myös meidän opettajan asuma-alue. Opettaja vaikutti olevan aika aktiivisesti mukana kotipaikkansa politiikassa, ainakin se näytti yhdessä kyläyhteisönsä kanssa pystyttämänsä kyltin, jossa kehotettiin teollisuusyrityksiä pysymään jätteineen poissa. Kuulemma on jokin trendi Japanissa, että teollisuusjätteille löydetään sijoituspaikkoja maaseudulta, mistä ei sitten maalaiset oikein tykkää. Olivat ne saaneet jotain oikeesti aikaankin vastustamisellaan.

Ensimmäisenä virallisena kohteena meillä oli vanha japanilainen maalaistalo. Talo oli vähän sellainen turistivanha, eli se oli 200 vuotta vanha, mutta siirretty alkuperäiseltä paikaltaan muutama kymmenen vuotta sitten, ehkäpä vieressä olleen laskettelurinteen parkkipaikan alta, metsään turistien ihmeteltäväksi. Ihan hieno talo kuitenkin ja esillä oli myös paljon vanhaa japanilaista esineistöä, joiden oikeasta iästä ei sitten taas tiedä.

Toinen kohteemme oli Miyagin vanhin sakepanimo, joka oli toiminut ties kuinka kauan ja nykyinenkin toimipaikka oli rakennettu vuosi ennen Meiji-kauden alkamista edellisen rakennuksen tuhouduttua tulipalossa. Koska saken valmistus on sen verran tarkkaa puuhaa, meidän länsimaista tuomia pöpöjä ei haluttu pilaamaan herkässä tilassa olevaa saken esiastetta, piti meidän sisään mennessä desinfioida kengät ja peittää hiukset hassulla hupulla. Oli vain se desinfiointilaari vähän alimitoitettu mun kolossaalisille jaloille ja niinpä se juuttui mun lenkkariin kuin parhaassa komediassa ikään. Oli vähän noloa kompuroida sen kanssa ja läärätä ne nesteet ympäri lattioita... Mutta tulipa ainakin puhdasta! Sisällä meille selitettiin saken valmistuksesta ja näyteltiin tuotantoprosessin paikkoja, eli lähinnä toinen toistaan suurempia sammioita. Kaikkein pyhimpään ei päästy, koska oltiin edelleen liian epäpuhtaita. Lopuksi päästiin vähän maistelemaankin eri laatuja. Täytyy kyllä sanoa, että oli kyllä parasta maistaamani sakea. Tosin en ole mikään alan harrastaja. Kuitenkin aivan eri planeetalta kuin Suomessa myytävä kuselta maistuva tuote.

Meillä on tullut vähän tavaksi yhden singaporelaisen tyypin kanssa käydä joskus syömässä jotain hassua ennen Katahiraan menoa, missä meillä on molemmilla labi. Torstaina käytiin sitten syömässä kunnon annokset ramenia, eli japanialaista nuudelikeittoa. Tätä herkkua tuli joskus maistettua Suomessakin ja petyttyä pahasti. Oli nimittäin aika vetistä ja mautonta se sörsseli. Tuli jo silloin mietittyä, että pitää joskus testata kyseisestä ruoasta se aidompi versio. Nyt tuli sitten maistettua ihan ykkösluokkaa, tosin myös maksettua aika ykköshintaa. Nyt kyllä mietityttää, että mitähän sotkua se Suomen ramen oli, kun se oli oikeasti niin luokatonta. Sekin paikka voisi pärjätä paremmin jos vähän edes olisi yritystä mukana.

Viikon päätteeksi järjestettiin labien väliset juoksukilpailut, 10 x noin kahden kilometrin viesti. Mun ei onneksi tarvinnut juosta, mutta olin huoltojoukkueessa täysillä mukana. Joukkueet otti kisan enemmän tai vähemmän tosissaan. Meidän labi ehkä jotain siltä väliltä. Muutamilla oli jotain hassuja kostyymejakin, mm. chinese dresseja, seifukuja ja bunnyeareja . Meidän labin hassuin oli ehkä apulaisprofessori, joka juoksi oman osuutensa farkuissa, kauluspaidassa ja neuleliivissa. Ei ehkä ihan paras urheiluvarustus, mutta kohtuullista vauhtia se silti viipotti menemään. Meidän joukkueen taktiikka oli muutenkin vähän oudohko, kaikki hyvät juoksijat juoksi ekana ja sitten lopuksi hitaimmat. Lopuksi me kaikki juostiin vielä loppusuora yhdessä maaliin, "grand finale... tai comedy". Loppusijoitus oli kuitenkin jotain vähän päälle 20. eli ei lainkaan huonosti.

Kisojen jälkeen syötiin sitten labilla ja kun serverit oli viikonloppuna huoltokatkolla eikä päässy intternettiin niin ryyppäämiseksihän se meni. Puhuttiin mm. mangoista ja animeista ja sain taas otakun leimaa, kun multa kysyttiin, että tiedänkö mikä on komiket. Sanoin tietäväni ja että tiedän sen Genshikenistä. Kaikki oli silleen et "Eeh miten pystyy?!" ja sano, että jos japanilainen tietää Genshiken -mangan niin se on true otakun merkki. Meni siis mun taktiikka ja teoria siitä, että Suomessa myytävät mangat olis kaikki tarpeeksi suosittuja ollakseen otakusafe...

Pitää vielä kirjoittaa muutama rivi tämän blogin kestoaiheesta, eli netin hommaamisesta. Näköjään mun tiedot tilaamani Paremman Netin toimivuudesta olivat vääriä, koska tilanne on kuitenkin se, että se nopeampi netti ei toimi täällä. Niinpä joudun nyt tilaamaan Huonomman Netin, joka taas vie oman aikansa. En tiedä oliko hyvä enne, kun nettihakemuslomaketta täyttäessä kysyin yhteen kohtaan apua mun tuutorilta ja se alko nauraan ja sano, että oon täyttäny siinä aika monta muutakin kohtaa väärin. Se kehotti mua hakemaan uuden lomakkeen ja sitten se auttais mua täyttämään sen. En kuitenkaan jaksanut hakea uutta niin päätin yrittää sillä lomakkeella. Ihmiset kai ne sen lukee ja tajuaa, jopa Japanissa.

Lopuksi pitää vielä kertoa, että selvisin! Nimittäin siitä tsunamista, mikä kaiketi uutisointiin myös Suomessa. Kuriileilla oli järissyt ja koko Japanin itärannikko ja erityisesti Hokkaido oli tsunamiuhan alla. Itse huomasin asian illalla, kun televisiossa oli joka ohjelman päällä kirkkain värein vilkkuva Japanin kartta ja loppuilta tulikin sitten livekuvaa satamista ja ties keiden asiantuntijoiden lausuntoja ja arvioita tilanteesta. Pisti kyllä taas miettimään, miten Suomessa on tottunut elämään luonnonvoimien osalta kuin Herran kukkarossa. Ei tarvitse pelätä järistyksiä ja tsunameita. Ei kyllä tarvitse nytkään tsunameita, sen verran kaukana rannasta ja mäellä asun, että saa olla melkoinen tsunami, joka tänne asti yltää. Se tsunami oli lopulta vain puolimetrinen laine, mutta hyvähän se vain on, että hälytysnappia painetaan mieluummin liian herkästi.