Hankintoja ja teknistä osaamista

Pari päivää sitten tuli täyteen jo tasan kaksi kuukautta saapumisestani keisarikuntaan. Aika on mennyt oikeastaan kauhean nopeasti, toisaalta tuntuu, että jo kahdessakin kuukaudessa on kerennyt touhuta vaikka sun mitä. Homma alkaa kuitenkin jo rauhoittua rutiiniksi. Ei ole enää joka päivä jotain uutta ihmeteltävää. Tai ainakaan niin paljon. Muutenkin oon huomannut jo tottuvani tähän japanilaisten tyyliin tehdä asioita, noita blogin alkupuolen ihmettelyjä lukee jo vähän hymynkare suupielessä, mutta niin varmaan näitäkin parin kuukauden päästä!

Alkuviikosta sain vihdoin kerättyä tarpeeksi rohkeutta ja varsinkin rahaa etsiäkseni pelikaupan ja ostaakseni sieltä himoitsemani tuotteen. Pienen etsiskelyn jälkeen löysinkin kyseisen kaupan ja sain hankittua uudenkarhen Nintendo DS liten. Syy kaupan etsiskelyyn on se, että tuo DS lite on sen verran haluttu tuote, että tuntuu olevan koko ajan lopussa isommista kaupoista. Piti käydä hakemassa pienemmästä puodista. Myöhemmin sain kyllä kuulla, että Yodobashi Camerassa, joka on siis sellanen iso elektroniikkaliike, olisi ollut samana päivänä joku pinkki DS lite kampanjatarjoussysteemi. No, itse sain sentään valita kaikista väreistä. Pinkki olisi ollut ihan jees, mutta valkoinen oli jotenkin vain niin cool, että valitsin sitten sen. Kävin sitten Yodobashissa katselemassa sille DS:lle jotain laukkua, mutta en löytänyt tarpeeksi japanilaista. En halunnut ostaa mitään tylsän mustaakaan.

DS on ensimmäinen konsolini sitten legendaarisen 8-bittisen Nintendon, jonka taisin saada joskus vuonna 1990. Tosin vähän eri sarjaa, DS kun on kuitenkin GameBoyn perillinen. Nintendo DS:n kantavat ideat on kuitenkin kaksi näyttöä ja kosketusnäyttö, jonka kanssa leikitään stylus-kynällä. Onkin yllättävää, miten kaksi noinkin yksinkertaista ominaisuutta mahdollistaa niin paljon enemmän luovuutta softassa ja peleissä. Peruspelien lisäksi DS:lle saa ainakin Japanista hommattua jos minkälaista värkkiä ajanvietteeksi ja myös hyödyksi. Itse en ostanut mitään pelejä, vaan ainoastaan kanji-sanakirjan, missä piirretään kanji ruudulle ja ohjelma kertoo mitä se tarkoittaa. Kätevää. Pitää kyllä ostaa joku Mario, että saa peukalot taas vereslihalle, aivan kuten ennen vanhaan.

Toinen vihdoin hankkimani vimpain on mikroaaltouuni. Tyydyin kaupan pienikokoisimpaan ja silti järkevän hintaiseen malliin. 40 euroa ei ole minusta paha hinta uudesta mikrosta. En kyllä tiedä kuinka paljon ne Suomessa edes maksaa. Kumma miten tärkeä vekotin sekin on aikaansa seuraavan ihmisen arjessa. Nyt on paljon helpompaa kun voi valmistaa ja uudelleenlämmittää ruokaa sekunneissa, sen sijaan, että alkaa väsyneenä pitkän päivän jälkeen ähräämään hellan ääressä. Muutenkin sillä tavalla kätevä tuo mikro, että kun ei täällä ole mitään uuneja, niin se voisi korvata. Vaikka eipä taideta mikrossa pullia juuri paistella.

Nyt kun mut lasketaan täällä engineeriksi, niin päätin harrastella myös teknisten töiden parissa. Minua nimittäin on jo kauan rieponut uskollisen teiden Unit-Ykköseni takajarruihin pesiytynyt ikävä ulina, joka ilmoitti olemassaolostaan jarruttaessa tärykalvot rikkovalla kirskumisella, kuin tuhat helvetin petoa olisi päästetty särkemään viattoman pyöräilijän päätä. Voin taata, että mikään Suomessa kuulemani jarrujen vinkuminen ei yllä tämän zipangulaisen version tasolle. Joka tapauksessa, tekniikan haasteni oli tämän vainolaisen lähettäminen takaisin syvimpään kuiluun ja tuoda taas pyhä hiljanaisuus minun ja kanssakulkijoideni korvien ilosanomaksi.

Kyselin ensin muilta neuvoja, mutta yllättäen monikaan ei osannut auttaa. Piti sitten googlailla ja löysin kaksi vinkkiä. Jarrujapalojen viilaaminen tai Coca-Colan käyttö. Päätin kokeilla kumpaakin keinoa ja ostinkin kaupasta pienen viilan ja tölkin kokista. Minua viehätti erityisesti kolajuoman käyttö, mutta kun neste upposi enemmän tai vähemmän kurkkuuni jo kotimatkalla, päätin kokeilla ensin enemmän logiikkaan perustuvaa jarrupalojen viilailua. Aloittaessani operaation huomasin kuitenkin, että takajarrut eivät toimineetkaan perinteisellä jarrumekanismilla vaan niissä oli seuraavanlainen viritys. Eli vanteen navan ympärillä oli kumijuttu, joka jarruttaessa painoi napaa vasten itseään. Toivottavasti epätoivoinen yritykseni kuvailla jarrujärjestelmää tuottaa jonkinlaisen tuloksen. Hyvin nopeasti havaitsin, että lepotilassa jarrupalan ja navan väli oli parisen milliä, joka oli selvästikin liian vähän minkäänlaisille viilailuiden suorittamiseen. No, kun ei helpolla, niin sitten pahalla. Survoin viilan väkisin jarrupalan väliin ja naps! Sinnehän se sitten katkesi. Hetken manailtuani kokeilin pyörää ja yllättäen viilanpala jarrujen välissä korjasi ongelman täysin. Jarruista tuli äänettömät ja tuntuivat tehokkaammilta. Vähän raskaampi ehkä polkea, mutta eroa ei yksivaihteisessa pyörässä huomaa pahastikaan.

Lupauduin menemään kahden viikon päästä jonnekin ala-asteelle opettamaan englantia lapsille ja kertomaan jotain Suomesta niille. Meitä kai lähtee sinne kahdeksan ja lapsia on 150. Saa nähdä mitä siitäkin tulee....