Yhdeksäs päivä: Nörttien Jerusalem

Heräsimme tällä kertaa melkein ensimmäisinä. Ainakin melkein. Edellisenä iltana moottoripyöränsä hostellin aulaan ajanut vatanen oli juuri ulostamassa pyöräänsä taas kadulle, kun tulimme aulaan. Olimme aikaisin liikkeellä, koska päivä olisi viimeinen Tokiossa ja oikeastaan koko reissulla...

Koska oli arkiaamu päästiin ihan kunnon ruuhkaan metrossa. Aikaisemmin olimme kokeneet ruuhkaa vaan asemilla, nyt vaunuissakin oltiin ihan tappituntumalla. Ihastelin, miten ihmiset sulloutuivat ahtaaseen vaunuun sen kummemmin stressaantumatta. Vastaavanlaista ruuhkaa on tullut joskus tullut koettua joissain yleisötilaisuuksissa Suomessa, joissa tunnelma on ollut kuitenkin kaikkea muuta kuin stressitön. On myös helppo uskoa, miksi aamuruuhkissa jotkut ovat katsoneet tarpeelliseksi varata naisille omia vaunuja. Pervojen japanilaisten vikkelät kädet suihkivat ties minne tungoksen antaessa täydellisen suojaloitsun epäsiveellisen toiminnan ylle.

Osasyy aikaisuuteen oli ensimmäinen kohteemme: Tsukijin kalatori. Paikka on yksinkertaisesti selitettynä iso kalatori, missä ihmiset ostavat kalastajilta kalat ja muut meren nilviäiset päivittäisiin soppiinsa. Mitä aikaisemmin viitsii paikalle, sitä kovempi meno kuulemma. Tsukiji on kerännyt viimeaikoina Japania käsittelevissä meedioissa melkoisesti huomiota ja suositteluja. Tämä on vähän outoa, sillä se ei ole oikeasti kovin ihmeellinen paikka, vain kalatori. Niin kuin kauppatori, mutta vähän isompi.

Ulostauduttuamme läheisellä metroasemalla lähdimme etsimään Tsukijia. Se löytyikin helposti, mutta mitään main gatea turisteille ei löytynyt. En ole ihan varma oliko siellä sellaista, koska käsittääkseni Tsukiji ei ole mikään turistipaikka. Menimme sisään jostain takaoven lastauslaiturilta ja saimme väistellä joka suuntaan hurjaa vauhtia kaahaavia kärryjä ja tavaraa kantavia ihmisiä. Harvassa paikassa olen tuntenut itseni niin väärässä paikassa olevaks, muiden teiden tukkeeksi ja työtä haittaavaksi kuin Tsukijin takapihan lastausrampeilla.

Meillä oli jonkinlainen idea minkalainen paikka torin pitäisi olla, ja kun lastausrampit eivät olleet lähelläkään sitä, pujottelimme fiiliksellä johonkin suuntaan etsien sitä real thingiä. Lopulta se löytyikin. Tiheään pakattuja torikojuja täynnä kalaa ja muita merten salaisuuksia. Minulle Tsukiji oli vähän kuin eläintarha, katselin erilaisiin sammioihin upotettuja ölliäisiä ja ihailin kaksimetrisiä fileerausveitsiä. Alati piti vahtia kuitenkin selustaa kaahaavien kärrien varaltai väistellä ilmassa lentäviä kalansilmiä jonkun japanilaisen alkaessa hakkaamaan kirveellä jotain kalaparkaa. Lattia oli märkä ja täynnä kalanperkeitä, joten järkevä ihminen ottaa kumpparit mukaan. Olikin hauska katsella jonkun turistinaisen kepostelua korkokengissä.

Niin kivaa kuin fisumarketissa olikin, lähdimme varsin pian jatkamaan matkaa. Tsukijin ympärillä oli paljon kaikkea kalatavaraa ja -ruokaa myyvää kauppaa ja kojua, mutta emme jääneet ostoksille. Päätimme kuitenkin kahvitella jossain perinteiseen jenkkihampurilaisravintolatyyliin sisustetussa paikassa. Ruoka oli hyvää ja juomia sai vetää niin paljon kuin huvitti. Kai. Ainakin me vedimme. Vietimme ravintolassa ehkä vähän turhankin paljon aikaa, kun väsytti, mutta kahvi antoi efektiään pääsimme matkaan.

Seuraava paikka oli sitten legendaarinen nörttiristiretkeläisten Jerusalem, Tokion Akihabara. Animea, mangaa, maid-kahviloita, elektroniikkaa, kaikkea mahdollista ja mahdotonta Japanin populaarikulttuurin suurkuluttajan päiväunista. Kuulostaa hyvältä, mutta homma vähän failasi, kun emme olleet taas etukäteen ottaneet selvää mistään. Onneksi löysimme melko massiivisen Yodobashi Kameran Akiban liikkeen, ja siellä vierähtikin sitten pari tuntia ihmetellessä, mikä kaikki voi toimia sähköllä. Toveri osteli jotain elektroniikkaa ja muuta krääsää, itse vain Ayumi Hamasakin uusimman kokoelma-albumin ja pikkuauton.

Yläkerrasta löytyi ravintoiloita ja päätimme ruokailla yhdessä niistä. Luulisi, että ravintolahommelit Japanissa menisivät jo rutiinilla, mutta kun tavanomaisesta tyylistä poiketen ei annettukaan käsipyyhkeitä, piti ottaa paikka haltuun. Toverini tunsi kätensä niin paskaisiksi, että ne oli pakko puhdistaa. Kun pyyhkeitä ei tuotu, otti hän tujaukset omasta pullosta puhdistusainetta, niin että pian koko paikka haisi kloroformille. Tarjoilija säikähti, että, shanghaijaisimme hänet merirosvoalukselle Pohjois-Koreaan, ja toi äkkiä meille käsipyyhkeitä. Viisas päätös. Nukutusaineen hajusta huolimatta ruoka maistui kuitenkin hyvälle, eikä se tarvinnyt lisätujauksia mistään pullosta.

Loppupäivän kiertelimme sitten muualla Akihabarassa. Yritimme epätoivoisesti löytää Suomen tovereille jotain asiallisia postikortteja, mutta sellaisia ei myyty missään. Ei ole muuten vieläkään löytynyt. Kaikenlaista muunlaista piirrettyä pornoa kyllä löytyi. Etsimme jotain nättien tyttöjen kuvia sisältävää leikki-ikäisten lehdykkää Suomeen vietäväksi, mutta sopivaa ei löytynyt. Ovat muoveissa, ettei sisältöä pääse ennakkotarkastamaan.

Muuten kiersimme lelukaupoissa katselemassa lähinnä erilaisien robottien ja puolialastomien anime-tyttöjen pienoismalleja. Eikä aina niin pieniäkään. Kaikesta tuli vähän sellainen fiilis, että Akihabaraan olisi pitänyt päästä kymmenen vuotta aiemmin. Siitäkin huolimatta, että kauppojen asikkaat voivat hyvinkin olla meitä keski-iältään vanhempia ja välillä itsensä saattoi tuntea lekukaupassa jopa nuoreksi.

Olimme jättäneet leffassakäynnin viimeiselle päivälle ja kun ilta alkoi hämärtymään oli aika pistää sitä koskevat suunnitelmat täytäntöön. Suuntasimme jonnekin kauas LoLoPorn... ei kun LaLaPort -nimiseen kauppapaikkaan, missä oli metron mainoksien mukaan kohtuullisen iso skriini katsella elokuvia. Koska meille kelpasi vain paikan isoin sali, jonka näytös alkoi vasta iltayhdeksän aikaan, meillä oli pari tuntia aikaa seikkailla kauppakeskuksessa.

En tiedä miksi, mutta japanilaisille standardeille paikka oli todella kuollut. Tosin eipä paikassa ollut oikein mielenkiintoisia kauppojakaan. Erikoisuutena oli jonkinlainen lasten leikkilentokenttä lentokoneineen, mutta ei sekään jaksanut sytyttää. Kahvit sentään juotiin, mutta nekin tupakoitsijoiden puolella.

Illan elokuva oli Aoi Ookami, Sininen Sus, joka kertoi Tsingis-kaanin elämästä. Vähän erikoiselta tuntunut aihe valinta japanilaiselle elokuvalle. Sama kun suomalaiset olisivat tehneet leffan Ruotsin Kaarle-kuninkaista. Erikoisempaa oli kuitenkin se, että olimme kahdestaan koko salissa. Japanilaisia ei leffa tuntunut paljon kiinnostavan. Olen joskus Ivalossa ollut näytöksessä, jossa oli vain viisi ihmistä, mutta Tokiossa suuressa salissa ajankohtaisen ykkösleffan näytöksessä kaksi ihmistä vaikutti vähän oudolta. Kankaan suuruudesta jäi vähän epäselvyyttä, että oliko se nyt sittenkään isompi kuin Suomessa. Kumpikaan ei tainnut muistaa ottaa neliöitä muistiin.

Olimme jaksaneet katsoa leffaa noin puolisen tuntia, kun päätimme hylätä leffan ja lähteä ennemmin kaljaa juomaan. Olihan sentään meidän viimeinen ilta Tokiossa. Suunnitelma pantiin täytäntöön heti paikalla ja lähdimme metrolla Kuramagiin, mistä oli tarkoitus kävellä hostellille paikallisia baareja testaillen. Ensimmäinen baari olikin loistava paikka. Hyvää musiikkia, maukasta olutta ja nätti tarjoilija. Söimme tarjoilijan suosituksesta tandoori-kanaa ja sekin oli ihan hyvää.

Muutaman oluen jälkeen päätimme jostain oudosta syystä vielä kokeilla jotain toista baaria ja löysimme jonkun Elvikselle pyhitetyn paikan. Paikka oli muuten ankeahko, mutta ruoaksi randomilla tilaamamme pinaattikeiton ja lonkeroiden sekasoppa oli todella hyvää. Hiukan silti harmitti, kun jouduimme palaamaan hostellille nukkumaan jo klo 23 aikaan. Mielessä kävi bailaus ja yöpyminen jossain kapselissa, mutta emme sitten toteuttaneet tätä, nyt jälkeenpäin ajateltuna niin oivaa, suunnitelmaa. Päätimme kuitenkin nauttia viimeisistä hetkistämme Tokion yössä aina siihen asti, että jouduimme juoksemaan hostellille ja nukkumaan.