Kahdeksas päivä: Odaiba

Aamu valkeni jälleen kerran ja pääsimme näkemään majapaikkamme päivänvalossa. Tiesin, etää youth hostellit ottavat nykyään nimestään huolimatta yöksi kaikenikäisiä, mutta huonetoverimme olivat silti yllättävän kypsään ikään kerenneitä. Pari seniori-ikäistä reppureissaajaa ja yllättäen sarariiman, jonka olisi odottanut majoittuneen ennemmin jossain Kabukichoon kapselissa. Respan kahvikas mies oli vapautettu vartiovuorosta ja nyt aulassa päivysti nuorempi ja vähemmän reipas kaveri. Poikaa kiusasi puheripulillaan varsin reipas mummo, joka samalla pidätteli puolta hostellia check-outtaamasta.

Päinvastoin kuin edellisenä päivänä, aamu ei ollut sateinen, vaan sää oli ihan kiva. Suuntasimme läheiseen kahvilaan aamukahville ja miettimään päivän taistelusuunnitelmaa. Kahvit imailtuamme päivän ohjelma alkoikin selviämään. Kävisimme ensiksi ihastelemassa keisarillista puutarhaa ja suihkisimme sitten Tokionlahdelle Odaibaan katselemaan mitä sieltä löytyisi.

Keisarillinen puutarha sijaitsee aivan Tokion aseman vieressä ja kävimme hakemassa toverille kameraan uuden muistikortin aseman alakerran kaupasta. Sikäli virhevalinta, että asemalla kaikki on hyvin hinnakasta verrattuna mihin tahansa muuhun osaan kaupunkia. Toisaalta kortti oli saatava, eikä parhaan tarjouksen perässä ympäri kaupunkia juoksemiseen ollut aikaa. Sen verran toverilla kesti ostospuuhissa aikaa, että tarkastin läheisen food gardenin ruisleivän varalta. Saamani vinkki osoittautui kuitenkin vääräksi, ja myynnissä oli vain feikkileipää; vähän sekaleivän tapaista tuotetta.

Itse puutarha oli lievä pettymys. Ihastelimme Tokion ahtauden keskellä suunnattomalta vaikuttavaa parkkipaikkaa, ja se olikin lopulta koko puiston paras anti. Läheiset viheralueet olivat sinisten telttojen miesten käytössä. Melkoinen joukko turisteja oli kuvailemassa itseään jonkun sillan luona. Minusta se ei ollut kovin erikoinen, mutta ehkä siihen liittyi joku tarina tai onnea ja rikkautta tuova myytti, josta meillä ei ollut harmainta aavistusta. Lähdimmekin jatkamaan kohti Odaibaa sen kummemmin puutarhaan tutustumatta. Otimme itsekin kuvia itsestämme ja pyynnöstä myös muista. Myöhemmin muuten selvisi, että itse puutarha oli vähän kauempana, olimme lähteneet väärään suuntaan parkkipaikalta. Ei osaa oikein olla pettynyt, kun ei tiedä mitä menetti.

Lähdimme siis hieman pettyneinä kohti Tokionloahtea ja Odaibaa. Odaiba on nimensä mukaisesti shogunin rakennuttamia entisiä tykkipatterisaaria. Nykyään keinotekoisella saarella ei ole enää tykkejä, mutta vaikka mitä muuta visiitinarvoista hassua. Meille näkemisenarvoinen alkoi jo ennen Odaibaa, kun vaihdoimme saarelle vievään Yurikamome-junaan. Linja on vain muutaman vuoden vanha, ja siten hyvin moderni kaikilta osa-alueiltaan. Uudenkarheuden voi vielä havaita selkeänä verratessa Tokion muiden linjojen asemiin. Puhumattakaan Helsingin kusenhajuisista tunneleista. Huomattavin ero on täysi automaagisuus. Juna huristaa asemalle ja aina eteenpäin ilman kuskia kuin vuoristorata.

Emme kuitenkaan viihtyneet junan kyydissä kovin kauaa, sillä tarkoituksenamme oli kävellä meren yli Odaibaan. Jotta suunnitelmamme ei olisi turhan haastava, päätimme ylittää meren tarkoitukseen varta vasten rakennettua Rainbow Bridge -siltaa pitkin. Silta on kohtuullisen massiivinen, käveltävää tuli liki kilometri ja korkeus merenpinnasta 45 metriä. Kävelimme sillan pohjoispuolta, jolloin näkymänä oli itse Tokio. Otimme kuvia pilvenpiirtäjistä sillan ali menevistä laivoista. Helikopteri katsoi asiakseen pörrätä sillan yllä. Toiselta puolelta olisi avautunut maisema etelään satama-alueille, mutta sinne oli vaikea nähdä muutaman autokaistan ja sillan tukirakenteikon läpi.

Ei kuitenkaan kestänyt kauaakaan, kun saimme maata jalkojen alle ja maihinlaskeuduimme sillalta Odaiba Marine Parkin hiekkarannalle. Hiekka jatkui melko pitkälle lahdelman rantaa pitkin ja vähän ylempänä kulki kävelytie. Koska meillä ei ollut tälläkään kertaa mitään suunnitelmaa siitä, mitä Odaibassa tekisimme, päätimme ottaa rauhallisesti ja kävellä piitsiä pitkin eteenpäin.

Rantaa asutti huikea määrä lintuja, joista kuitenkin pysyimme erossa. Ei ollut kulunut kauaakaan supertappavan lintuinfluenssan pienimuotoisesta iskusta Japanin kanankasvattamoihin. Rantakivien välistä löysimme tuntemattoman taitelijan ikuistaman Anpanmanin veikeän olemuksen. Ihailimme tätä taideteosta hetkisen. Vähemmän mystinen löydös
oli hassua lima, jota potkimme hetken selvittääksemme sen syvempää olemusta. Se ei kuitenkaan selvinnyt.

Koska pari sataa metriä rannalla, ja ehkä myös kilometri sillalla, alkoi väsyttää, päätimme rynnistää juuri vapautuneelle penkille vallaten sen samoissa aikeissa olleelta nuorelta perheeltä. Tätä voittoa juhlistimme automaatista ostetulla jäätelöllä. Rannalla oli arki-iltapäivällä yllättävän vähän porukkaa, satunnaisia pareja ja lapsiaan ulkoiluttavia vanhempia. Jotkut katsoivat asiakseen juoksennella ympäri hiekkarantaa. Mitään kummempia rannalla ei sitten ollutkaan lupa tehdä. Lähistöltä löytyneen opastekyltin mukaan kaikki hauska oli rannalla kielletty.

Jäätelöiden jälkeen jatkoimme rantaa pitkin. Biitsin toisella laidalla olikin varsin nättejä tyttöjä leikkimässä koiran kanssa. Poistuimme kuitenkin hiekalta, kun havaitsimme vasemmalla puolella varsin omalaatuisen arkkitehtuurin omaavan FujiTV:n päämajan. Rannalta löytyi kuitenkin vielä varsin yllättäen Vapauden patsas, jonka funktio Odaibassa jäi vähän hämärän peittoon. Olihan se silti ihan hieno. Koska oli maanantai, FujiTV katsoi parhaaksi pitää talonsa yleisöltä suljettuna. Jouduimme siis ihailemaan rakennusta ulkopuolelta. No olihan se ihan hassu.

Odaibassa olisi ollut vaikka mitä muutakin katsomisen arvoista, mutta me emme siitä tienneet mitään ja suuntasimme kohti Telecom-buildingia, josta meillä oli tarkoitus hypätä takaisin Yurikamome-junaan ja pois Odaibasta. Matkalla ohitimme kukkameren keskellä sijainneen kultaista fallosta muistuttavan kiilamaisen pylvään. Kenen kunniaksi pystytettykään, sitä emme tienneet.

Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, nälkä pääsi yllättämään, ja yllättävän aution Odaiban keskeltä löytyikin Wendy's. McDonaldsiin emme olleet sortuneet, mutta Wendy'shän on ihan eri paikka. Neliskulmaiset pihvitkin ja kaikki! Aluksi kyllä arkailimme, kun meitä ennen jonossa oli sen näköinen tyyppi, joka saattaisi vaikka ryöstää koko paikan. No ei ryöstänyt, ja hampparitkin maistuivat hyvälle.

Koska Hanedan lentokenttä sijaitsee kohtuullisen lähellä, olimme bongailleet koko matkan ajan saapuvia ja lähteviä lentokoneita. Taivaallisen lentokoneenbongausnäköalan edessä oli enää yksi este, Nippon Telecom Center. Yritimme päästä rakennuksen näköalakerrokseen katselemaan maisemia, mutta löysimme vain kohtuullisen kryptisiä toimistokäytäviä. Lopulta löytyi oikea paikkakin, mutta se olisi avautunut vasta parin tunnin päästä. Odotteluun emme kuitenkaan halunneet tuhlata aikaa.

Astuimme siis taas Yurikamomen kyytiin ja menimme tällä kertaa linjan loppuun asti. Yrikamome -linjan jokaisella asemalla kuulutukset lausuu muuten eri seiyuu, eli animeääninäyttelijä. Itse en kuitenkaan ketään heistä tunnistanut. Meillä ei ollut mitään suunnitelmia illaksi, joten syntyi idea testata jotain ison maailman elokuvateatteria, että onko se skriini oikeasti iso ja leffat parempia. Emme tienneet Tokion elokuvateattereista yhtään mitään, mutta olimme kävelleet edellisenä päivänä yhen ohi eksyttyämme metrossa. Se siis tuntui luonnolliselta paikalta aloittaa etsintä. Vaihdoimme junaa ja jatkoimme kohti Shinjukua.

Metrossa ei näe kovin usein ruokailemista ja huomio kiinnittyi veikkoon, joka kauhoi vastapäisellä penkillä suuhunsa McSalaattia. Kiireinen mies, ok. Salaatin syötyään mies huomasi vastaavasti meidät ja kysyi ystävällisesti mistä päin tulemme. Aina joskus joku japanilainen haluaa harrastaa englantiaan gaijinien kanssa. Se on ihan ok. Vastasimme, että Suomesta ja mies silminnähden innostuneesti selitti opiskelleensa venäjää. Emme kuitenkaan osanneet venäjää, joten jatkoimme englannin kielellä. Mies alkoi selittämään ilmastonmuutoksesta ja miten sääilmiöt ovat vaihtunee Japanissa. Kyseli myös onko Suomen säistä. Venäjällä opiskellut meteorologi? Ok.

Käytävän yli keskustelu oli meteorologista vaikeaa, ja hän nousikin seisomaan ja tuli meidän eteen jatkamaan keskustelua. Vaatetus oli omaperäinen, harmaan puvun päälle puettu maastokuosinen liivi. Räjähdevyötä ei sentään näkynyt. Mies selitti merenpinnan nousevan kaikkialla ja ihmetteli kovasti, kun selitimme, että Suomessa maa kohoaa ja ranta sen vuoksi vetäytyy. Selitys jääkauden aiheuttamasta painumisesta ei kuitenkaan kelvannut, vaan uusi ystävämme selitti sen johtuvan pohjoisnavan alla olevasta jättimäisestä tulivuoresta joka nostaa pohjoisen pallonpuoliskon maaperää. Tämän kaiken hänelle oli kertonut jään alle uponneen venäläisen sukellusveneen ainoa eloonjäänyt, jonka toverit oli tapettu brittien operaatiossa USA:n käskystä. Että näin.

Poistuimme Shinjukun asemalla metrosta ja toivotimme hyvästit Tokion kylähullulle, mutta mies piti keskusteluamme niin kiinnostavana, että jäi itsekin samalla asemalla ja seurasi meitä selittäen juttujaan. Onneksi lopulta hän ymmärsi, ettei meillä ollut nyt aikaa salaliittoteorioiden tutkiskeluihin ja päästi meidät menemään.

Kylähullun karistettuamme lähdimme kohti jo kerran löydettyä elokuvateatteria. Matkalla ohitimme jonkun söpön laulelijatytön ja jäin kuuntelemaan, vaikka toveri oli jo hoputtamassa. Hetkessä tytön taustahahmo ilmestyi ja alkoi kauppaamaan mulle tytön levyä. Olisin saanut nimmarinkin. Jostain käsittämättömästä syystä kieltäydyin. Jälkeenpäin jäi kaduttamaan kovasti.

Katumus haihtui hetkeksi, kun pääsimme elokuvateatterille. Paikka oli puitteiltaan oikein hieno, mutta emme olleet siellä lavasteiden, vaan ison skriinin perässä. Infotiskin ääressä seisoi söpöhkö neiti, jolta kysyimme isoimman salin, elokuvat ja niiden esitysajat. Lehtisiä selatessa petyimme kuitenkin pahasti. Vaikka itse teatteri oli varsin fiini ja hienoksi laitettu, eivät lakanoiden koot olleet juuri kotosuomen vastaavia isompia. Olimme kuitenkin tuhlanneet aikaa sen verran, että hylkäsimme elokuvat sen päivän osalta ja päätimme lähteä nettikahvilaan etsimään vaihtoehto C:tä.

Nyt jo valojen vilkkeeseen ja muutenkin suurkaupungin miljööseen orientoituneena nettikahviloita spottaili helposti. Valitsemamme paikka olikin sisäänkäynteineen kuin jonkinlainen tulevaisuuden synteettisten huumenarkkien tekkknoluola tai androidien ilotalo. Valitettavasti hienon sisäänkäynnin takaa paljastui varsin tavallinen nettikahvila. Elokuvateatterien ominaisuuksien etsiminen netistä tuotti tuskaa, mutta toverilla oli onnea ja lupaava paikka löytyi. Koska teatteri sijaitsi kaukana ja ajankohta oli jo jonkin verran myöhäinen, päätimme lykätä elokuvakokemusta seuraavalle päivälle, ja vaihdoimme moodin ravintolaan hakeutuvaksi.

Jostain läheltä Shinjukun asemaa löytyi linnamaisen ulkopuolen omaava ravintola. Jyhkeän oven takaa paljastui saksalaisen oluttuvan näköinen paikka. Itse en ole kyllä aidossa oluttuvassa koskaan käynyt, mutta se oli se oli sen näköinen paikka, mistä vaaralliset natsit saattaisivat kännipäissään keksiä toteuttamaan vallankumousta. Joka tapauksessa paikka oli mukavasti sisustettu ja kohtuullisen täynnä ihmisiä.

Meidät ohjattiin istumaan pitkään pöytään, joka oli ravintolalle vähän hassusti toteutettu systeemi. Pöytä oli kuin mistä tahansa koulun ruokalasta. Vastapäätä istuvan kovaan ääneen (meille?) naureskelleen pariskunnan ja meidän välillemme ei siis mahtunut kovin suurta AT-fieldiä. Onneksi kielimuuri piti yllä jonkinlaista yksityisyyden suojaa. Ainakin siihen asti, kun huomasimme naapuriemme lautasella simpukoita. Ruoka-annokseemme oli pari päivää sitten kuulunut kyseisiä nilviäisiä, mutta tietämättöminä ja kädettöminä emme olleet osanneet ottaa niiden energiaa hyötkäyttöön ruoka- tai minkään muunkaan torven kautta. Pariskunta huomasi kiinnostuksemme ja ystävällisenä tarjosivat simpukoitaan meille. Hyviähän ne olivat. Kiitimme, mutta emme tuputtaneet heille omaa ruokaamme, joka oli liian hyvää. Onneksi heillä oli hauskaa muutenkin, mies kertoi niin hyviä vitsejä, että nainen purskautti suullisen olutta pitkin pöytää. Pyytelivät anteeksi, mutta emme vieläkään antaneet niille ruokaa.

Koska majoituspaikassa oli kotiintuloaika kello yhdeltätoista, piti meidän syömäilyn jälkeen lähteä jo nukkumaan. Ajattelimme käydä kuitenkin hakea vielä läheisestä konbinista nopeasti jotain iltapalaa. Pikainen visiitti sitten venyi, kun tuhrasin pari hyllyllistä jotain karkkipatukoita ympäri lattioita. Länsimaiseen tapaan aloin itse korjata sotkuja, odottaen että joku japanilainen tulisi nopeasti auttamaan vaatien lopettamaan siivouksen. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan japsit antoivat meidän siivota omat sotkumme. Naureskelivat vain vieressä.