Kuudes päivä: Urban Strike!!111

Heräsimme viimeisen kerran Kiotossa aamutuimaan, sillä edessä olisi jälleen kerran siirtymätaival. Tällä kertaa Tokioon. Ideana oli taas lähteä sen enempiä jähimättä. Kiotohan oli jo aika pitkälle nähty. Koska hotelliltamme asemalle oli kuitenkin jonkin verran matkaa, päätimme jo koetun aamuankeahkon kaupunkikeskustan sijaan kävellä todellista luonnonmaisemareittiä joen vartta etelään ja aina kohti asemaa.

Kioton läpi hiljaa virtaava Kamogawa-joki on ihan oikeasti jonkinlaista luonnonsuojelualuetta. Suomalaiseen silmään tämä on hassuhkoa, kun ympäristö on kuitenkin molemmin puolen jokea varsin urbaani. Kulkeehan joki sentään vilkkaimman keskustan halki. Rannat ja jopa pohja on japanilaiseen tapaan porrastettu betonia säästelemättä. Siitä huolimatta joen olivat ottaneet haltuunsa lukuisat pienet ja isommat linnut. Varikset ja haukat parveilivat taivaalla ja pienessä kaislikossa kahlasi haikaroita, sorsia ja ties mitä pelikaaneja. Mukava tuulahdus luontoa kaupungin keskellä siis. Vähän erilaisempaa tuulahdusta tarjosivat joen ylittävien lukuisten siltojen alle pesiytyneet lukuisat sinisten telttojen miehet. Kuljimme kuitenkin sovussa ohi molempien osapuolten sen ihmeellisemmin häiriintymättä.

Asemalla tavattiin Ritsuko viimeistä kertaa ja kahviteltiin. Oppaamme oli juhlistanut meidän läksiäisiä pukeutumalla ihan oikeaan Kimonoon, saaden meidät matkaajat tuntemaan itsemme hieman alipukeutuneiksi. Huono valinta sikäli, että puukengät eivät tuntuneet olevan parhaat portaiden harrastamiseen. Ja portaitahan riitti kun kapusimme vielä kerran aseman päälle tappamaan aikaa. Otimme kuvia toisistamme ja kuuntelimme kanssaihmisten ölinöitä kunnes junamme pilli alkoi viheltämään siihen malliin, että siirryimme laiturille. Viimeiset hyvästit Ritsukolle ja kohti Tokiota!

Matka Kiotosta Tokioon kesti muutaman tunnin, joten meillä oli hyvin aikaa suunnitella Tokion valloitustamme. Mitään suunnitelmiahan meillä ei ennakkoon ollut. Paitsi se, että jättäisimme temppelit ja muut historialliset kohteet omaan arvoonsa. Olimme keskittyneet niihin Kiotossa, joten Tokio saisi tarjota teknopolis-elämyksiä. Kiitos meidän Kioton kestittäjän, tällä kertaa ei tarvinnut katsella kateellisena kanssamatkustajien runsaita eväitä, vaan saimme imailla kiotolaista spesiaalikarkkia, jonka nimi jäi unholaan.

Eväät alkoivat kuitenkin nukuttaa ja Tokion suunnittelukin unohtui. Yritimme bongailla shinkansenin ikkunasta Fuji-vuorta, mutta istuimme väärällä puolella tai sitten nukuimme ohi. Luultavasti molempia. Joka tapauksessa jäi vuori näkemättä ja pian saavuimmekin jo keisarikunnan kiistanalaiseen itäiseen pääkaupunkiin, Tokioon.

Jatkoimme reissun jo teemaksi muodostunutta perinnettä, siitä, ettei uuteen kaupunkiin saavuttaessa ollut aavistustakaan yösijasta. Olimme nimittäin jättäneet ensimmäiselle yölle majoituksen kokonaan varaamatta. Suunnitelmana oli kokeilla kapselihotellia tai jotain muuta eksoottisempaa yöpymisvaihtoehtoa. Asemalla meillä tuli kuitenkin ongelma informaation saannin kanssa. Emme olleet kerenneet nettiin Kiotossa, ja meillä ei ollut aavistustakaan mistä kapselihotelleja löytää, miten ne ovat auki ja miten niiden kanssa yleensä toimitaan. Kaikki infotkin olivat menneet jo lauantai-iltana aikaisemmin kiinni.

Asiaa ei auttanut jäädä ainakaan asemalla suremaan, joten jätimme turhat kamat lockeriin ja kävelimme läheiselle Nihombashin asemalle ostamaan metrokortteja. Reitti oli onneksi tuttu jo aiemmalta pienemmältä Tokion kierrokseltamme. Nihombashin asema on melkoisen pinta-alaltaan melkoisen laaja ja kestikin hetken löytää lipunmyyntipaikka. Tuurilla olimme siellä juuri ennen sulkemisaikaa ja ostimme 5000 jenin metrokortit. Epäilimme tuliko kortteihin panostettua vähän liikaa rahaa, mutta huolemme osoittautui myöhemmin aiheettomaksi. 5000 jeniä meni melko tasan tarkkaan neljässä päivässä. Meillä kävi sikäli paska tuuri, että olimme Tokiossa vain muutama päivä ennen uuden Pasmo-kortin lanseerausta. Pasmo-kortilla olisi voinut metron lisäksi ajella myös junilla ja busseilla. Nyt valitsimme kuitenkin sijoituksellamme metron pääasialliseksi kulkupeliksemme.

Nihombashista otimmekin metron Shinjukuun, jota matkaoppaamme väitti eräänalaiseksi Tokioksi pienoiskoossa ja muutenkin siksi kaupunginosaksi, jota voisi väittää eniten Tokion keskustaksi. Lisäksi oppaamme kartta löysi sieltä nettikahviloiden ja kapselihotellien kuvia, joten se oli luonnollinen valinta määränpääksi.

Tokion metro on jonkinlainen käsite ja tulihan se nyt koettua. Yllätyin positiivisesti. Nopea silmäys metrokarttaan saattaa Helsingin yhteen linjaan tottunutta kauhistuttaa, mutta lähemmällä tarkastelulla systeemistä löytää tiettyä logiikkaa. Valitettavasti markkinatalouden riistokapitalistiset voimat ovat olleet sekoittamassa tätäkin pakkaa. Kun metrolinjoja tarjoaa muutama eri yhtiö, ei niiden synergia ole ihan sillä tasolla mihin on Suomessa tottunut. Parhaiten tämä näkyy siinä, että kun eri yhtiöillä on samassa kaupunginosassa omat asemansa, niin vaikka kartassa linjat kulkevat vierekkäin, voi niiden välimatka olla todellisuudessa useita satoja metrejä. Joskus saattaisi olla nopeampaa kävellä suoraan seuraavalle asemalle kuin vaihtaa linjalta toiselle "samalla" asemalla.

Itse junat ovat suomalaiseen verrattuna siistejä. On mukavaa astua sisään metroon haistamatta pistävän eltaantunutta kusen hajua, joka lienee imeytynyt Helsingin metrovaunuihin melko tiukkaan. Sisustuksellisesti suurin ero on se, että penkit sijaitsevat vaunujen sivuilla, jättäen näin enemmän tilaa seisoville matkustajille, mikä lienee Tokion ruuhkissa itsestäänselvä ratkaisu. Itse asiassa penkkien sijoittaminen keskelle vaunua Suomen tapaan on tarkemmin ajateltuna aika typerää.

Metrossa japanilaiset joko lukevat tai nukkuvat. Molemmat toiminnat vaativat liki kadehdittavaa taitoa. Nukkuessaan japanilaiset torkkuvat seesteisesti koko matkan, mutta näyttävät heräävän aina oikean aseman kohdalla ja poistuvat virkeinä. Lukiessa he taas pystyvät mistään kiinnipitämättä mukautumaan joka solullaan metron pomppuiseen ja ryskyiseen menoon luoden sulavan ja tasapainoisen lukuelämyksen. Länkkäri joutuu pitämään jostain kiinni pysyäkseen tasapainossa ja aseman saattaa missata vaikka olisi hereilläkin.

Tokion rautatieasema saattaa vaikuttaa erämaan kävijälle joskus vähän ruuhkaiselta. Asemaa ympäröivillä kortteleilla voi olla joskus paljon ihmisiä. Mutta kun suomalainen astuu Shinjukun asemalle seurauksena on shokki. Ihmisiä on oikeasti paljon. Siis paljon paljon. Uskomattoman paljon. Ja tungos ei mitenkään loppunut aseman ulkopuolella, ainakaan lauantai-iltana. Shinjukun ruuhkan jälkeen kaikki pienempi tuntuu yhtäkkiä pahaiselta korpimaalta.

Muutenkin Iltahämärän Shinjuku iski välkkeellä ja värivaloilla tajuntaan kuin miljoona luxia. Todellinen Tekkkno-Japani jätti Sendain pienet valokyhäelmät kevyesti taakseen. Ihastellessamme maisemia siirryimme kuitenkin random-suuntaan etsimään nettikahvilaa. Nyt tuntuu hassulta, että lähdimme oikeasti etsimään sellaista. Shinjukussa kun niitä on melkein kaksi joka korttelissa, mutta emmehän voineet sitä silloin tietää. Joka tapauksessa nettipaikka löytyi aika nopeasti ja pääsimme googlailemaan Shinjukun kapselihotellit. Yksi löytyikin aivan viereiseltä kadulta, joten sen suurempia miettimättä päätimme kokeilla sitä.

Paikka oli nimeltään The Big Lemon ja sijaitsi läheisen McDonaldsin yläkerrassa. Meillä ei ollut aavistustakaan miten paikassa piti toimia. Onneksi kyseinen kapselihotelli oli ilmeisesti hyvin suosittu ja seurasimme muiden asiakkaiden toimintaa ja saimmekin varattua kapselit yöksi kohtuullisen vaivattomasti. Koska ilta oli nuori, emme sen enempää tutustuneet kapselihotellin palveluihin vaan jätettyämme loputkin laukut hotellin hoiviin lähdimme Tokion yöhön etsimään syömäily- ja juomailupaikkaa.

Tietyllä tapaa valomainosten massahyöky sattui sillä tavalla silmiin, ettei sopivaa paikkaa syömäilyyn aivan heti löytynyt, vaan jatkoimme vähän kauemmaksi kapselihotellilta. Lopulta kuitenkin eräs mainos naulasi huomiomme: Tabe- ja nomihoudai 2100 jeniä! Eli tuolla summalla saisi kahden tunnin ajan vetää syömistä ja juomista niin että napa ruskaa. Ainoaksi ongelmaksi koitui sisäänpääsy. Paikan mainos kun oli sijoitettu tyystin eri paikkaan kuin sisäänkäynti, ja kun se lähin hissi ei vienytkään perille, sai hetken tuumia ihan tosissaan.

Kun sitten lopulta löysimme oikealle ovelle, paikka osoittautui mukavan pieneksi, pääosin teinahtavan asiakaskunnan valtaamaksi ravintolaksi. Kelpasi kuitenkin meille. Vanhempi miestarjoilija alkoi selittämään meille jostain special rulesta ja haki minusta liian äkkiä paikalle englantia hyvin puhuneen nuoremman tarjoilijan. No, mikäpä siinä. Mitään special ruleja paikassa ei kuitenkaan ollut, vaan mies oli yrittänyt hämätä selittämällä tabehoudai-periaatetta jotenkin spesiaalina. Pöh.

Spesiaalia paikassa oli kuitenkin se, että juomia ei tarvinnut tilata, vaan oluet sai hakea itse hanasta. Samoin oli myös muiden drinkkien laita; nurkassa oli viinapullo poikineen joista sai mixailla itselleen sopivaa juotavaa. Lantrata sai normaalien soft drinkkien lisäksi jäämurskalla tai vaikkapa jogurtilla. Tällaisessa paikassa en ennen ollutkaan ollut. Loistavasta juomatarjoilun toteutuksesta huolimatta keskityimme enemmän syömispuoleen. Myöhemmin ajateltuna paha virhe, koska juuri tämä oli se kaikkein rajoituksettomin ilta majoituksen suhteen. Toisaalta myös muu asiakaskunta oli enemmän syömäilylinjalla ja järjettömät kännit olisivat ehkä herättäneet pahennusta... Jos siitä olemme ennenkään välittäneet.

Lähdimme siis parin tunnin kestien jälkeen takaisin hotelliin nukkumaan. Koska kapselimme sijaitsivat Tokion kovimman punaisten lyhtyjen alueen ja pornokorttelin, Kabukichoon, reunamilla, tuli matkalla kapseliin tarjousta vaikka millaisiin bileisiin. Viidellä tonnilla olisi saanut favorite Japanese girlin ja juomat 90 minuutiksi. Ulkosynnyttimien väliaikaista käyttöoikeutta tarjottiin mitä selvimmin käsimerkein. Varmasti monelle siis ehkä sijaintinsa puolesta täydellinen kapselihotelli. Me olimme kuitenkin tylsiä ja halusimme vain nukkumaan.

Kapselihotelli on idealtaan yksinkertainen. Perinteisestä hotellihuoneesta on hukkatila karsittu minimiin ja nukkuminen ja muu puuhastelu tapahtuu ruumishuoneen vetolaatikkoa muistuttavassa kapselissa, joita on hotellien käytävien seinustoilla kahdessa kerroksessa. The Big Lemonissa oli lisäksi varsin kattavat pesu- ja saunatilat, kaunistautumishuoneet, sekä hierontaa. Kapselihotellit ovat varsin suuressa suosiossa viimeisestä junasta myöhästyneiden salarymanien nukkumapaikkoina ja sukupuolisiveellisistä syistä suurin osa kapselihotelleista on tarkoitettukin vain miehille.

Homma toimi siten, että omat vaatteet vaihdettiin lockerilla talon tarjoamiin varsin hassuhkoihin mintunväriseen puseroon ja pinkkeihin shortseihin. Tämän jälkeen menimme tsekkaamaan kapselit. Itse asiassa kapseli osoittautui luultua isommaksi. Jopa tällainen isohko länkkäri mahtui kapseliin kohtuullisen vaivattomasti, joskaan jalkoja ei kapselin sulkevan verhon ollessa kiinni aivan suoraksi saanutkaan. Pahasti klaustrofobinen ymmärtää kuitenkin varmasti miettiä muuta majoitusta. Jokaisessa kapselissa oli petitarpeiden lisäksi televisio ja kaikkea mahdollista säätävä paneeli. Vähän syrjässä oli punainen ydinaseiden laukaisukytkimeltä näyttävä nappi, josta sai kuitenkin laukaistua vain pornoa televisioon. Jynkky oli tietenkin maksullista, joten nappia oli syytä varoa ydinaseitakin enemmän.

Nukkuminen ei ollut ylivoimaisen vaikeaa. Ainoa asia mitä jäin kaipaamaan oli jonkinlainen kapselikohtainen ilmastointi, sillä kapselissa tuli allekirjoittaneen makuun pian liian kuuma. Olo kuitenkin helpottui, kun jätti kapselin sulkevan verhon suosilla auki. Pienellä tinkimisellä yksityisyydestä sai kuitenkin koppiin sopivan lämpötilan ja nukkuminen oli muutenkin rennompaa kun sai jalat kapselin ulkopuolelle. Sen jälkeen ei yöllistä rauhaa häirinnytkään muu kuin tuntemattomien sähkökojeiden hurinat ja surinat, satunnainen kuorsaus, illan viimeisten yöpyjien hoipertelu kapseleihinsa, sekä käytävillä kaikuva aikuisviihdekanavien soinnukas voihke.