Viides päivä: Inariin koiraeläimiä naimaan

Virheistä oppineina olimme sopineet perjantain tapaamisemme puolta tuntia myöhäisemmäksi. Se tepsi ja olimme paikalla miltei etuajassa. Oppaamme ilmestyttyä paikalle hyppäsimme bussiin ja otimme suunnaksi Kinkakujin kultaisen paviljongin maastoineen. Kioton bussit ovat muuten siinä mielessä mukavempia käyttää, että ainakin kohtuullisen ison perimeetterin sisällä saa matkustaa kiinteällä summalla. Sendaissa bussimatkasta maksetaan kuin taksikyydistä pysäkinvälien mukaan, joka aiheuttaa paineita ja alisuoriutumisen pelkoa joissakin kädettömissä matkustajissa. Emme kuitenkaan päässeet nauttimaan tästä tasamaksun euforiasta, koska ostimme päiväksi bussikortit. Meni siis sekin ilo!

Kinkakujille menevä bussi oli suosittu turistien keskuudessa ja emme voineet olla huomaamatta eteemme asettautuneiden kahden herrasmiehen iloista skandinaavista polotusta. Oma arvaukseni oli ruotsi, mutta se osoittautui vääräksi. Norjalaisiahan he olivat. Kun sitten jostain syystä jouduimme puheisiin, osoittautui, että tyypit olivat Norjan yleisradion ihmisiä ja paluumatkalla juuri päättyneistä Sapporon hiihtomaailmanmestaruuskisoista. Hehkutimme norjalaisille Mannishannun voittoja ja haukuimme Japanin television vähäistä suksiurheilutarjontaa. Olivat samaa mieltä.



Paviljongin ollessa yksi Kioton tunnetuimmista nähtävyyksistä, siellä riitti myös turisteja. Jälleen kerran kiirettömyys oli valtti. Oli helppoa vain odotella suurimpien ryysisryhmien puskevan ohitse ja ottaa sitten kuvia. Tosin niihinkin puski yllättäen joukko innostuneita korealaisia, mutta kuvat saatiin kai otettua. Myöhemmin samat korealaiset haastoivat toverini huutokisaan matkapuhelintensa ominaisuuksista. Voittajasta ei tullut selvyyttä.

Itse Kinkakujin kultainen paviljonki on kolmikerroksinen pytinki, jonka kaksi ylintä kerrosta on päällystetty lehtikullalla. Paviljonki on pystytetty saarelle lammen rantaan, ja yhdessä ne muodostavat eittämättä hienon näköisen maiseman. Lisäksi lammessa oli muuten taas aimo kasa karppeja, jotka eivät jättäneet kylmäksi tälläkään kertaa. Niitä ihaillessa vierähti taas tovi.


Kinkakujilta jatkoimme jatkoimme kohti Ryouan-ji temppelille, jonne on Kultaiselta paviljongilta noin kilometrin kävelymatka. Ostimme matkalta evästä ja söimme ne sitten temppelille johtavan polun varressa. Itse paikka oli ihan hassu ja tutustumisen arvoinen. Ryoanjin Juttu on käsittääkseni kivipuutarha, joka on melko pitkälle kiveä ja hiekkaa. Kiveen ja hiekkaan liittynee monia mieltäkääntäviä arvoituksia ja mysteerejä, mutta kaiken yrittämisenkin jälkeen en kokenut mitään valaistumista.

Itse koinkin kiveä ja hiekkaa hienommaksi temppelialueen perinteisen puutarhan, jossa jopa oppaamme joutui myöntämään, että kirsikkapuu kukki. Tätä ennen olimme vaivanneet häntä jo rasitukseen ja asti kyselemällä jokaisesta puusta, onko se kirsikka vai mikä. Kaikki osoittautuivat kuitenkin luumuiksi tai muiksi huppimarjoiksi. Kruununa reissulle oli läheisessä lammikossa kivellä rötköttänyt kilpikonna.


Päivän viimeinen kohde oli Inari. Emme kuitenkaan palanneet vielä Suomeen, vaan vierailimme japanilaiselle Inari-jumaluudelle pyhitetyssä paikassa. Inari tykkää ketuista ja niinpä paikka oli koristeltu lukuisin kettuaihein. Temppelillä pääsimme seuraamaan jonkinlaisia menoja, joissa ihmiset hakivat siunausta ja onnea itselleen. Oli aika mystisen näköistä.

Se mikä sitten Inarista jäi eritoten mieleen, oli huikea määrä japanilaisia torii-portteja. Erinäisten tahojen lahjoittamia portteja oli pystytetty niin paljon, että ne muodostivat tunnelinomaisia käytäviä haarautuen useiksi eri reiteiksi. Inarissa olisi ollut vielä paljon nähtävää, mutta iltahämärän laskeutuessa ja muutenkin paikan mennessä kiinni jätimme paikan tarkemman tutkimisen ensi kertaan. Lyhyempi paluureittikin oli kuitenkin nähtävyyksiltään antoisa. Näimme mm. matkan hienoimman kirsikkapuun, seremonialliset riisipellot ja rakennusmiehiä.

Ennen paluuta keskustaan söimme vielä Inarissa. Ravintola oli mukavan kodikas paikka. Kaikesta päätellen perheyritys. Kaksi pikkupoikaa pelasi innoissaan gota meidän pöydän takana. Katselin niiden peliä ja mietin kysyisikö niitä syönnin jälkeen pelaamaan mua vastaan, mutta kerkesivät lopettaa pelit ja alkaa juoksentelemaan ympäri isänsä lihavartaat kädessä. Syötiin muuten donburia ja lisukkeeksi jälleen Inaria. Ei kuitenkaan kettua, vaan makealla tofulla kuorrutettua riisiä. Todettakoon, että oli ihan hyvän makuista.


Koska oli perjantai ja samalla meidän viimeinen iltamme Kiotossa, oppaammekin intoutui viihteilemään meidän kanssa. Aluksi oli kuitenkin hoidettava käytännön järjestelyjä ja käytävä hotellilla vaihtamassa alipukeutuneeksi itsensä tunteneen toverin housut. Housujenvaihdon jälkeen kävimme kahvittelimme, otimme ja annoimme lahjuksia ja päädyimme lopulta meidän kantapaikkaan Smoothiin. Smoothin baarimikkotyttö tunsi meidät, olihan tämä jo kolmas iltamme siellä. Kerroimme, että ilta jäisi myös viimeiseksi ja saimme ekstratujaukset viinaa drinksuihin. Näin sen kuuluu mennä!

Lisää ruokaa ja varsinkin juomaa oli saatava, joten suunnistimme oppaamme ehdotuksesta izakayaan eli japanilaiseen syöpöttely- ja juopottelubaariin ja ilta jatkui isojen oluiden, lihatikkujen, muikuntapaisten ja mustekalan voimalla. Toisten oluiden jälkeen mehulinjalla pysytellyt oppaamme kyllästyi tai muuten vain tunsi pakottavaa tarvetta lähteä ja me tilasimme vielä kolmannet.

Illassa alkoi olla jo baarikierroksen makua ja lähdimme etsimään seuraavaa paikkaa. Punaisten lyhtyjen kadulla joku onneton oli laskeutunut pyöränsä selästä naama edellä asfaltille ja kaikesta päätellen menettänyt siinä samalla tajuntansa jonnekin. Katselimme vähän kauempaa japanilaisten ohikulkijoiden haluttomuutta auttaa, mutta emme itsekään menneet sitten enempiä huseeraamaan. Paikalle tulikin nopeasti ambulanssi, joka yllättäen ajoi kuitenkin ohi auttamaan hiukan kauempana makaavaa narkkia. Lopulta pyöräilijäkin sai apua ja jatkoimme huojentuneina matkaa.

Sopivanoloista baaria ei kuitenkaan tuntunut löytyvän ja vielä vähemmän eksyttyämme jonkinlaiselle pornobaarien kuningaskujalle, joka oli yllättävän lähellä hotelliamme. Erehdyin astumaan puoli askelta erääseen ulkoapäin lupaavaan paikkaan, mutta sisällä kreikkalaismallisissa, varsin ilmavissa asuissa kirmaiset naikkoset eivät olleet ihan sitä mitä haimme -tällä kertaa.

Koska oli jo myöhä, päädyimme ostamaan viimeiset oluet kaupasta ja nauttimaan ne hotellissa. Illan kruunasi jäätelö!