Toinen päivä: Hiroshima - kultapallo kaiken yllä

Aikainen aurinko kipusi ylös Hiroshiman taivaalle. Aamutoimien jälkeen vedettiin varsin länsimaiset aamupalat hotellin ruokalassa ja valmistauduttiin henkisesti atomipommikaupungin tutkimiseen. En tiedä johtuiko aamupalasta vai mistä, mutta päädyimme bookkaamaan Ekimae Greenin huoneemme myös seuraavaksi yöksi. Looginen siirto jo senkin vuoksi, että 50 kilometrin lenkki Miyajimaan vain nukkumaan ei olisi ollut kovin järkevää tai edes mieltä ylentävää.

Suunnitelma Hiroshiman osalta oli melkoisen selkeä ja ydinaseisiin keskittynyt. Masterplanimme oli suunnata A-Bomb Domelle ja sen lähistöllä sijaitsevaan atomipommipuistoon ja vierailla asialle pyhitetyssä museossa ja jossain toisessakin hallissa jos vain aikaa ja innostusta riittäisi. Hotellin tiskillä oli mielenkiintoinen esite taistelulaiva Yamato -museosta, mutta kun selvisi, että paikka sijaitsi Kuressa hiukan matkaa Hiroshimasta, jäi taistelulaiva odottamaan ensi kertaa.

Edellinen päivä Tokiossa oli ollut kuuma ja hikistä päivää peläten puin päälle aiempaa huomattavasti kevyemmän varustuksen. Pienoinen virhe, sillä auringonpaisteesta huolimatta ulkona oli kylmä ja viima pureutui ikävästi luihin ja atomiytimiin. Isosta pommistakaan ei liene ollut jäljellä paljoakaan lämpösäteilyä matkailijaa lämmittämään.

Hiroshimassa asustelee reilu miljoona ihmistä ja näin ollen keskusta-aluekin on aika pienehkö ja yksinkertainen. Se olikin hyvä, sillä toveri hukkasi respasta ottamamme kartan läheisen joen pohjaan. Suuntasimme siis kohti A-Bomb Domea auringon, maamerkkien ja fiilisten pohjalta. Matkalla ohitimme Hiroshiman linnan, jossa aikoinaan itse Nipponin keisari piti päämajaa johtaessaan joukkojaan Kiinan sotaan ja pari muuta sotaherraa ennen häntä. Parin kuvan vertaa enempää emme linnaan uhranneet, sillä mielessämme oli pieni kiireenvilkka kohti pommipuistoa. Sen sijaan lammessa uiskennellut kala oli niin mielenkiintoinen, että sitä piti oikein istuen ihmetellä muistikortteja täyttäen.

Raaskittuamme lähteä lammikolta jatkoimme nopeasti joelle ja hyvin siistiä ja kesällä varmasti nättiä joenrantaa seuraten päädyimme kuin yllättäen Atomipommidomelle. Eli ihan oikeaan maaliin, toisin kuin pommi meitä 60 vuotta aiemmin. Dome oli ollut jonkinlainen näyttelyhalli, ennen kuin tuhoutui melkoisen kattavasti ydinräjähdyksessä yhdessä suuren osan kaupunkia kanssa. Nykyisin sen raunio on ainoa räjähdyksen jälkeiseen kuntoon jätetty rakennus ja pommipuiston muistomerkeistä ehkä säväyttävin ja tunnetuin.

Otellessamme kuvia rauniosta iloinen japanilainen parasikäinen mieshenkilö ilmestyi kuin tyhjästä esitellen itsensä ilmaiseksi oppaaksi. Koska meillä oli hyvin aikaa, eikä mitään kummempaa suunnitelmaa, ilmainen opastus kävi meille paremmin kuin hyvin. Oppaamme kertoi itsekin olevansa Hiroshiman uhreja. Hänen äitinsä oli ollut raskaana jättiräjähdyksen aikana ja tätä kautta myös sikiö oli saanut virallisen uhrin statuksen.

Oppaamme oli vastikään eläkkeelle jäänyt opettaja ja teki oppaantöitä museolle yhtenä päivänä viikossa. Muina päivinä hän tarjosi itseään turisteille ilmaiseksi oppaaksi, käsittääkseni kuin harrastukseksi. Se ei sikäli yllättänyt, koska olen tavannut muutamia eläkeläismiehiä Japanissa, jotka eivät oikein osaa ottaa rennosti vaan panostavat täysin voisin johonkin vapaaehtoistyömäiseen harrastukseen.

Opastus olikin asiantuntevan oloista ja varsinkin pommipuiston lukuisista epämääräisistä muistomerkeistä, patsaista ja muista pöniköistä sai paljon enemmän irti kun oli joku selittämässä niistä taustaa ja tarinaa. Puistossa oli mm. erilaisia kelloja laskemassa aikaa ties mihin tai mistä, rastafarikilpikonna korealaisten uhrien muistoksi, hautakumpu tuntemattomille jäännöksille ja lukuisia muita paaseja ja merkkejä uhrien ja heitä auttaneiden muistoksi. Lisäksi oppaamme osasi hyvin kertoa kaupungin elämästä ennen räjähdystä. Missä oli sijainnut posti, pankki, biljardihalli ja vilkkain ydinkeskusta. Kävimme myös hyposentterissä, eli siinä nimenomaisessa paikassa jonka yläpuolella pommi räjähti. Piste ei sijaitse pommipuistossa, vaan pari sataa metriä keskustaan päin, joten se jää monelta tietämättömältä turistilta kokonaan huomaamatta. Itse paikka oli laatta sairaalaan seinässä, eli ei nyt kovin kummoinen itsessään, mutta olihan siellä oma tunnelmansa.

Henkilökohtainen suosikkini kaikista veistoksista oli vain kolme vuotta pommituksen jälkeen pystytetty paasi. Koska tuona aikana amerikkalaisten sensuuri kielsi atomipommeista puhumisen, oli muistomerkissä kekseliäästi kierretty sääntöä kirjoittamalla siihen vain Einsteinin kaava E=mc². Itse päämuistomerkki, viimeisen ydinaseen tuhoutumiseen asti palava liekki ja uhrien nimet sisältävä sarkofagi jättivät designillään kylmemmiksi. Vähän liian modernia mun makuun. Myös paperikurkia syövästä parantuakseen taitelleelle Sadakolle pystytetty lapsiuhrien muistomerkki oli jotenkin oudohko. Pylvään nokassa näytti olevan tyttö ristiinnaulittuna origamikurkeen. Pelkkä kurki olisi ehkä toiminut paremmin.

Vaikka opastus oli kaikin puolin hyvää ja asiantuntevaa, en malta olla mainitsematta, että oppaallamme oli varsin selkeä mielipide atomipommeista ja varsinkin syistä, miksi ne aikoinaan Japaniin pudotettiin. Tämän hän toi myös selkeästi esille. Epäilen, että työskennellessään virallisesti museolle hän jättää muutamat kommentit pois. Atomipommit ja niihin liittyvä historia tuntuu edelleen olevan arka aihe Japanissa. Uhrien kertomuksille omistetun hallin rakennus oli viivästynyt vuodella tapeltaessa yhden selitystaulun tekstistä. Muistomerkkien teksteistä englanninkielisissä käännöksissä oli jätetty lauseita pois ja ääriliikkeet turmelevat aika ajoin vääränlaista viestiä välittäviksi katsomiaan kohteita.

Pari tuntia kestäneen kierroksen jälkeen oppaamme saattoi meidät museolle ja kertoi vielä parista siellä esilläolevasta valokuvasta olennaisia lisätietoja. Museossa kun niiden kerrottiin niiden vain olevan tärkeitä, mutta ei sitten syytä, että miksi. Hassua.

Itse museo ei ollut kaupunkeja räjäyttävän erikoinen, mutta vierailun arvoinen paikka ja kertoi hyvin kaiken sen mikä oppaaltamme oli jäänyt selittämättä. Tapasimme sattumalta oppaamme vielä poislähtiessä ja hän ihasteli, kuinka perusteelisesti olimme jaksaneet tutustua museoon ja sen sanomaan. Myötäilimme, mutta jätimme kertomatta, että aikaa oli ehtinyt tuhraantua myös kahvitteluun ja penkillä lepäilyyn.

Museolta suuntasimme keskustan kautta kohti hotellia. Joku random sarariiman suositteli meille yhtä currypaikkaa huikkaamalla "oishiiyo!" palloillessamme oven edessä ja oikeassa oli. Annoskin oli japanilaiseksi isohko.

Koko päivän ajan Hiroshiman kokemistani oli varjostanut se seikka, että olin aamulla rikkonut silmälasini sangat ja joutunut tihrustamaan eteenpäin ilman laseja. Etsimmekin siis paikallisen silmälasikauppurin, että lasit saataisiin kuntoon. Ei siihen kauan kestänyt ja korjauksen lisäksi sain linssit puhtaiksi ja jopa uudet tyynyt. Kaikki tietenkin ilmaiseksi. Liikkeen tytöt pitivät seuraa ja yksi meinasi saattaa meitä ties kuinka kauas mutta palasi kuitenkin töihin.

Loppuillan shoppailimme lelu- ja naistenvaateliikkeissä ja päädyimme sitten takaisin hotelliin. Iltapalaksi nautittiin jo tässä vaiheessa vakiintunut olutta, onigiriä ja unta.