Koulujuttuja osa 3

Kuten edellisessä viestissäni pahoittelin, kiirettä on pitänyt niin, että bloginkin päivittely jäänyt. Pitää nyt pyrkiä vähän paikkaamaan tilannetta. Toisin kuin Suomessa, missä vietetään iloisena kesälomia, Japanissa painetaan viimeistä kuukautta koulua ja deadlineä alkaa tippua deadlinen perään. Niin myös itselläni.

Laboratoriossa ehdin jo innostua, kun sain aiemmin kesäkuussa projektin edes jotenkin aikatauluun. Kuten syyslukukaudenkin loppuessa, oli ideana, että esittelen aikaansaannoksiani laboratorion seminaarissa. Hiukan tiukahkosta aikataulusta huolimatta esitelmä valmistui ajoissa ja vaikka se ei ollutkaan mikään tyrmäävän hyvä, oli se minusta juuri sitä mitä haettiin, eli selostus mitä olin saanut aikaan.

Valitettavasti tämä ei ollut lainkaan sitä, mitä professori oli ajatellut esitelmäni olevan. Käsittääkseni professorin mielestä minun olisi pitänyt pitää sama esitelmä, jonka pitäisin kuukauden kuluttua vaihto-ohjelman lopetustilaisuudessa isossa salissa kaikille ohjelman vaihtareille ja osalle professoreita. Luonnollisesti väkertämäni esitelmä oli suorastaan paska, jos sitä arvioi tällaisella mittarilla. Eli paremminkin olisi voinut mennä. Ja tiedon kulkea.

Heikohkon esitelmän jälkeen minulla oli viikko aikaa kirjoitella projektistani raportti yleisesti jaettavaksi. Kaikki menikin ihan hyvin ja raportti valmistui hyvissä ajoin päivä ennen deadlinea. Vein raportin professorin hyväksyttäväksi ja sainkin sen heti bumerangina takaisin. Olisi pitänyt käyttää tiettyä templatea ja tehdä asiat niin ja näin. Ei kun uusiksi seuraavaksi päiväksi.

Projektini kannalta edessä vielä on edessä ohjelmani demoaminen seminaarissa ja tietenkin se iso loppuesitelmä suurissa saleissa. Kumpikin vaatii vielä melkoisesti työtä.

Tästä tekstistä voi muuten saada kuvan, että professorini täällä olisi jotenkin hankala tai muuten vittumainen ihminen. Näin ei kuitenkaan ole. Proffani täällä on kaikin puolin mukava mies, eikä tarkoitukseni ole haukkua häntä. Tieto ei vaan oikein välikäsien kautta välity mulle ihan sellaisena kuin on ollut tarkoitus... :)

Muiden kurssien deadlinet ovat sitten vielä edessä, eli asiat usein viime tippaan jättäen en ole uhrannut niille vielä ajatustakaan. Japanin keskustelukurssilla on kuitenkin hauska tehtävä, josta voisin kertoa vähän lisää.

Idea on se, että meidän pitää keksiä joku vapaavalintainen aihe ja haastatella sen tiimoilta vähintään viittäkymmentä japanilaista, analysoida data ja tehdä niistä hieno juliste koulun käytävää koristamaan. Aika helppoa, eikö?

Ensimmäinen vaikeus oli kuitenkin jo aiheen valitseminen. Opettajallemme "vapaa valinta" ei lienee ollut käsitteenä tuttu, vaikka hän sitä sanaa käyttikin. Ensimmäinen ehdotukseni japanilaisten Suomi-kuvan kyselemisestä ei mennyt läpi. Syynä oli se, että opettajaa ei kiinnostanut kyseinen aihe. Jaa, että ei kiinnosta, mutta entäs se vapaa valinta... En ollut varautunut lainkaan siihen, ettei keksimäni aihe kelpaakaan, ja ehdotin seuraavaksi läpällä "Suosikki-Gundamia" aiheeksi. Ei kelvannut sekään. Sitten ymmärsin, että aiheen piti liittyä omaan pääaineeseen tai tutkimukseen laboratoriossa. Koska oli selviö, ettei kukaan ymmärrä ohjelmistoagenteista höykäsen pöläystä, päätin yrittää maallisemmalla aiheella "Kumpi on parempi Linux vai Windows?". Sain vihreää valoa.

Kun sitten päivää ennen deadlinea minulla oli kahdeksan henkilöä haastateltuna ja 42 jäljellä, oli aika ryhtyä toimiin. Lähdin sunnuntaiaamuna kampukselle ahdistelemaan ihmisiä aikeina kysellä vähän Linuxista. Japanissa koulun pihoilla palloilee aina lössiä, joten homma ei ollut mitenkään mahdoton, vaikka sunnuntaiaamu ei Suomen puolella karttaa olekaan se vilkkain koulupäivä.

En ollut kuitenkaan ottanut huomioon, että pääosa kampuksella palloilevista tyypeistä on lukiolaisia, jotka käyvät viikonloppuisin yliopistolla jotain preppauskursseja. Se ei sinänsä haitannut, mutta vastaukset jäivät melko epämääräisiksi. Suurin osa ei ollut Linuxista kuullutkaan, vaan luulivat sitä kenkämerkiksi tai eläimeksi. Viidenkymmenen ihmisen vastaukset sai paperille nopeasti, kun kysyi aina joltain isommalta porukalta yhtaikaa. Nämä kun vielä perijapanilaiseen tapaan vastasivat yleensä jokaiseen kysymykseen samalla tavalla.

Japanilaiset ovat vähän arkoja ulkomaalaisten tullessa ahdistelemaan ja pian sainkin huomata, että keneltäkään yli 30-vuotiaalta oli suhteellisen turha edes yrittää kysyä mitään. Vastaus oli aina ei. Samoin jos vaikka vierekkäisellä penkillä istuva kuuli toisen kieltäytyvän, oli toisenkin vastaus aina ei. Ei-vastauksen jälkeen oli siis aina parempi vaihtaa kauemmaksi kyselemään ja palata myöhemmin.

Seuraavana päivänä selvisi, ettei deadline ollutkaan niin aikaisin. Mutta ainakin yhden kerran sain jonkun homman ajoissa tehtyä!